The Good Taste Diary

Taidetta, historiaa ja flaneerausta

foo@bar.fi (Nora) — Sat, 09 Apr 2022 00:00:00 +0200

Luma Arles.

Lauantai omistettiin museoille ja kaupunkikävelylle. Aamiaisen jälkeen suuntasimme Luma Arlesiin, joka on heti vanhan kaupungin toisella laidalla hotelliimme nähden. Koska vanha kaupunki ei ole suuren suuri, ei kävely kestänyt kuin kymmenisen minuuttia.

Isi ja Elvis.

Persoonallista "kädenjälkeä" postilaatikolla.

Vanhan kaupungin laitamilla oli vanhoina hyvinä aikoina Saint Cesarien nunnaluostari, nyt sen rauniot.

Frank Gehry otti Luma Arlesin ulkomuotoon vaikutteita Van Goghilta ja korosti etenkin valon tärkeyttä.

Luman pihalla toimii osa Arlesin taidekoulusta.

Pyöreä alaosa kuvastaa Arlesin areenaa ja yläosa Van Goghia.

Luman pihamaalla on mutkalle mennyt camarguelainen flamingo (näin ainakin luulen...).

Luma Arles ei ole varsinainen taidemuseo, vaan suurimmaksi osaksi taidesäätiön toimintatilat.

Portaikon yläpäässä on peili ja me siellä peilissä!

Vau-arkkitehtuuri jatkuu myös sisätiloissa.

Rakennus on päällystetty 11 000 valoa heijastavalla teräslevyllä.

Upouusi keskus oli avattu edelliskesänä 2021 - koronan takia pari vuotta myöhässä.

Rakennuksen huipulta on hienot näkymät yli kaupungin.

Yläkerros oli jotenkin ihastuttavan taiteellisen ilmava: pelkkiä metalliverhoja ja tyhjää tilaa.

Tekniikka oli jätetty tyylillä näkyviin.

Rhone, areena ja kaupungin hautausmaa.

Jos käytti hissin sijaan portaita, sai yllättyä hienoista lasimaalauksista...

...tällaisista.

Luma Arlesin puisto on varustettu skeittirampilla.

Luma-säätiön tapahtumajulisteita et moi.

Rakennuksen pienoismalleja.

Verhon takaa kukkuu!

Rakennuksen sisäpuolella oli käytetty paikallista materiaalia...

...eli Camarguen suolaa!

Hurjapäät voivat tulla alas myös liukumäkeä. Me pelättiin juuttuvamme putkeen, joten tultiin portaita.

Kellarikerroksissakin oli erikoiset seinät!

Materiaali on mustaa, suolattua betonia.

Kellarista löytyivät myös Luma-säätiön Maja Hoffmanin kokoelmat. Lähinnä sen frendien ottamia valokuvia omista frendeistään tai niiden joulukuusista.

Löytyi Lumasta myös kahvila! Ei pullaa, miinusta.

Kahvilan IV-putket: loistokkaammat kuin meillä kotona.

Vessan kaakelit oli tehty bakteereista! Väri määräytyy bakteerityypin mukaan.

Luman puutarhassa oli tuulista, mutta sievää.

Pieni lampikin! Kaiuttimista soitettiin sammakkojen ääntelyä. Vähän jäi auki, miksi.

Ihania kukkia!

Luma Arlesin toinen puoli on siilomainen umpio. Vanhat makasiinit pihalla ovat enää pelkkiä seiniä, ja niihin oli rakenteilla ilmeisesti lisää näyttelytiloja.

Tyylikkäät mustat tulppaanit.

Lumasta käppäilimme Les Alyscamps -nimiselle roomalaisten perustamalle hautasmaalle. Paikka ehti toimia hautuumaana peräti 1 500 vuotta, mutta nykyään se on "vain" Unescon suojelukohde ja kaikki ruumit ovat tainneet muuttua maan tomuksi jo vuosisatoja sitten.

Tervetuloa antiikin aikaiselle hautausmaalle!

Roomalaisajan sarkofageja. Myöhemmin kyläläiset ottivat niitä juomakaukaloiksi karjalle, joten on varmaan ollut hirveä homma palautella niitä tänne.

Pienen kappelin sievä katto.

Hehei!

Peilipintainen käytävä.

Taivasheijastelua ja kenkä.

Vincent Van Gogh ja Gauguin tulivat yhdessä hautausmaalle maalaamaan.

Mäntyihin oli ripustettu ihanasti heliseviä kelloja.

Vanhan oloinen hautapaikka sikavaakunaiselle suvulle.

On siinä hautaa kerrakseen, vaikka tyhjiä ovatkin. Alkujaan olivat kuulemma kolmessa kerroksessa, kun tila loppui kesken.

Antiikin ajoilta on säästynyt muutamia pylväänpaloja.

Les Alycampsissa on myös vanha kirkkorakennus, Saint-Honoratin kunniaksi joskus keskiajalla rakennettu. Honorat oli Arlesin ensimmäinen piispa, ja huhujen mukaan Jeesus itse osallistui hänen hautajaisiinsa, jättäen polvenjäljenkin johonkin sarkofagiin! Kiva, eikö! Polvenpainaumaa ei nähty, mutta itse kirkko oli upea.

Nykyään kirkko toimii moderin taiteen näyttelytilana. Tai ei missään mitään selitetty, mutta upeita esineitä sinne oli tuotu!

Tämän sarkofagin sisältä kuului koputtelua.

Kirkon rakentaminen aloitettiin 1100-luvulla, mutta se jäi ilmeisesti kesken rahojen loputtua. Sitä sitten pikku hiljaa rakenneltiin lisää tulevina vuosisatoina.

Kirkossa oli vaikuttava äänimaailma, jota toistettiin nauhalta. Ei ihan musiikkia, mutta sellaista atmosfääristä kilkettä!

Oulun Kärpät parturiin, mars!

Kasteallas tahi taidetta, väliäkö sillä. Ehkä molempia.

Koputteleva sarkofagi.

Hautausmaa oli niin suosittu, että rikkaita ja kuuluisia lähetettiin Rhonea pitkin ympäri Eurooppaa haudattavaksi Les Alyscampsiin.

Kauniit koristelut pylväissä.

Ja onko tämä nyt jotain Temppeliritari-hommaa? Mystisiä avaruusmerkkejä.

Takaisin puistoon.

Pääovi ulkopuolelta katsottuna.

Harva asia on niin hieno kuin kivi sorapedillä ja siihen heijastuva lasimaalaus.

Museo- ja hautausmaakiertelyn jälkeen oli hyvä hetki etsiä lounaspaikka ja lepuutella jalkoja!

Takaisin keskustaan!

Lauantaitori oli juuri päättymässä ja joka paikka oli täynnä roskaa.

Viimeisiä kojuja pakkaillaan pois.

Meni vartti ja kaupungin pesu- ja lakaisuautot parikymmenpäisine miehistöineen olivat siivonneet koko kadun putipuhtaaksi.

Lounasrisotolla ja -rosella Boulevard des Licesin Le Waux-Hallissa.

Boulevard des Lices oli Van Goghin aikaan pääkatu, jossa flaneerailtiin. Nytkin kadun varrella oli paljon kalliita ravintoloita ja kaupungin hienoin hotelli.

1500-luvulla rakennettu sairaala, jossa Van Goghia hoidettiin hänen leikattuaan korvansa: L'espace Van Gogh

Veistos Van Goghista (molemmat korvat vielä tallella).

Puutarha on pyritty pitämään samalla ilmeellä kuin maalauksessa "Le Jardin de l'Hôtel de Dieu", jonka Van Gogh maalasi sairaalahuoneensa ikkunasta 1888.

Kapungilla kiertelyä ja katutaiteen bongailua.

Van Goghistahan ei voi saada tarpeekseen, joten piipahdimme vielä hänen mukaansa nimetyssä museossa. Lipunmyyjä tosin varmisti, että kai ymmärsimme, että museossa oli vain yksi maalaus Van Goghilta, muuten siellä esiteltiin nykytaidetta. Ei haitannut, mutta melkein missattiin koko Van Gogh ja saatiin kävellä museon loppupäästä takaisin alkuun, jotta löydettiin pikkuinen perhosmaalaus!

Puutarhaletkujen nokkelaa uusiokäyttöä Fondation Van Goghin pihalla.

Van Goghin mukaan nimetyssä museossa oli hauska pieni kokoelma vähän kaikkea.

Kuten tällainen Mikki-Aku.

Museo on harvinainen näky Arlesissa: aivan moderni rakennus kaiken vanhan keskellä.

Aito Van Gogh! Great Peacock Moth, 1889.

Roomalainen teatterikin ehdittiin nähdä.

Teatteri rakennettiin keisari Augustuksen aikaan ensimmäisellä vuosisadalla.

Yleisöä mahtui roomalaisaikaan peräti 8 000 henkeä.

Lava näyttää olevan yhä käytössä.

Teatterissa oli hyvä akustiikka mutta vähän kovat penkit.

Teatteri kuuluu UNESCOn maailmanperintökohteisiin.

Museo- ja kaupunkikäppäily alkoi taas painaa, joten suuntasimme areenan liepeille lepäämään.

Ensin kuitenkin pieni Van Gogh -stoppi, eli sen ihailua, mitä hän maalasikaan areenasta.

Mutta nyt sitä kaljaa!

Kissa kirjakaupassa.

Ensimmäisen illan marokkolaisravintola oli reissun kivoin...

...mutta ei tämä camarguelaishäristä tehty patakaan nyt huonoa ollut.

Castle of aaargh...Camaaaargue?

foo@bar.fi (Nora) — Fri, 08 Apr 2022 00:00:00 +0200

Aallonmurtajalla.

Saintes Maries de la Merin rannalla.

Lounaspaikkamme.

Camargue on jättimäinen luonnonpuisto, joka poikkeaa suuresti mielikuvistani luonnonpuistoista. En ole ainakaan aiemmin vieraillut luonnonpuistossa, jossa asuisi näin paljon porukkaa!

Saintes Maries de la Merin ydin.

Kaupungintalo/entinen hotelli.

Kylässä oli vahvat cowboy meets Espanja -vibat: bootseja, keramiikkaa ja kaikkea härkäteemaista.

Ennen luontosafaria lounastimme Saint Marie de la Merin rantakylässä. Paikka on selvä lomakylä, jossa sesonki vasta oli heräilemässä, mutta silti kauppakujilla riitti vaeltelijoita ja ravintoloissa lounastajia.

Perinteistä petankkia.

Kirkko näkyy kylän joka kolkkaan.

Camargue tunnetaan hevosistaan...

...ja häristään.

Kirkon ovella.

Lomalla kuuluu syödä jäätelöä. Jogurttijäätelöä.

Kylä on saanut nimensä kahdesta Mariesta, jotka legendan mukaan veneilivät tai haaksirikkoutuivat tälle paikalle joskus Jeesuksen aikaan. Heidät on nostettu pyhimyksiksi ja heillä on ihka oma kirkkokin, joka kuulemma on suosittu pyhiinvaelluskohde.

Saint Maries de la Merin kirkko.

Pikkuinen pyhimys.

Kautta vuosisatojen paikalliset ovat tuoneet kirkkoon kuvia tilanteista, joissa Jumala on heistä ollut apuna, kuten kokemistaan sairauksista ja onnettomuuksista, joista ovatkin selvinneet.

Tuolla ylhäällä kalterien takana lepäävät kahden Marien jäännökset. Kolmesti vuodessa ne otetaan alas pyhiinvaeltajien ihailtaviksi.

Pyhät Mariet ja kiitosviestejä.

Tällä pyhimyksellä on aivan liikaa päällä.

Kyläkierroksen jälkeen hyppäsimme safariautoon, jossa oli lisäksemme saksalainen pariskunta. Heillä oli mukana upea järkkäri jättiobjektiiveineen, mutta he ottivat parituntisella reissulla ehkä kolme kuvaa. Me taas heiluimme koko ajan kännyköiden ja kameran kanssa kuvaamassa jokaista tirppaa.

Talot Camarguessa rakennetaan perinteisesti näin: loiva ruokokatto on tuulen suuntaan, ja pieni risti on osa kattorakennetta, ei siis uskonnollinen symboli.

Camargue on suoaluetta. Luonnosuojelustatuksesta huolimatta hotelleja on metrin välein, ilmeisesti lintubongareita varten.

Ja lintujahan alueella riittää!

Alueella voi retkeillä myös camarguenhevosen kyydissä.

Rakennusten väleissä kulkee pieniä kanavia, joissa asustaa monenmoista eläintä.

On myös luonnontilaisempaa suoaluetta.

Tämä vauvaponi oli uskomattoman pehmoinen.

Flamingot ovat Camarguen jännittävimpiä asukkeja.

Paikallisia pieniä härkiä kasvatetaan härkätaisteluihin.

Pitkänokkaiset evästauolla.

Camarguenhevonen on ponin kokoinen, suolle sopeutunut ketterä hepo.

Pieniä flamingolaumoja näkyi siellä täällä.

Alueelta löytyy myös mustalaisten kylä.

Hotellien lisäksi on paljon maatiloja härkien ja hevosten kasvattelijoille.

Flamingoja ja perinnetalo.

Härät laitumella.

Nuoret flamingot ovat harmaita, ja vaaleanpunaisuus vahvistuu iän myötä.

Merellä flamingoja on laumoittain. Ranta on suistokohdassa hyvin matala.

Aikuisia valioyksilöitä.

Haikara rakentaa pesän vuodesta toiseen tähän, autotien viereen.

Tervetuloa Arlesiin

foo@bar.fi (Nora) — Thu, 07 Apr 2022 00:00:00 +0200

Näin pittoreskissä kylässä on kuvattava jokainen kuja.

Toiset panostavat sisäänkäyntiinsä enemmän kuin toiset.

Söpö gargoili.

Quelle värit!

Olen AINA halunnut päästä Arlesiin. Eli siitä saakka, kun kehitin tietoisuuden ja tutustuin Vincent Van Goghiin (kirjojen kautta, en henkilökohtaisesti). En tiennyt Arlesista muuta kuin sen, että Van Gogh teki siellä hirveän läjän maalauksia (yli 200 reilussa vuodessa).

Keskiaikaiset vibat vahvana.

Asfalttiheppu korjaa reippaasti tietä lapioimalla pikeä syvimpiin kuoppiin.

Ruukut eivät edes kosketa kannakkeisiin ja pysyvät silti seinällä. Arlesin ihme!

Urpo kattoterassilla.

Me matkustimme siis Arlesiin, koska kaupunki on kuuluisa Van Goghista. Mutta Van Gogh ei matkustanut sinne siksi. Paikan päällä meille valkeni koko loistossaan, että kaupunki oli ollut olemassa jo ennen kuulua taiteilijaa. Itse asiassa kauankin: sen perustivat roomalaiset, jotka ovat jättäneet jälkeensä aikamoisen määrän antiikkisia raunioita, kuten heillä tapana oli.

Joskus antiikin aikaisissakin kaupungeissa pitää tehdä katutöitä.

Sininen teema.

Kärhö kukkii huhtikuussa, ihmeellistä.

Tällä putiikilla on todella hienot höpsökkeet.

Nämä yllättävät Mariat ja Jeesukset ovat suosikkejani.

Ensimmäinen näkymä, kun astuu hotellista ulos.

Hotellimme Maison Volver ja taustalla kaupungin muuri.

Hotellimme Maison Volver oli ihaninta pitkään aikaan. Se oli selvästi kahden itsellisen naisen unelma: toinen hoiti respaa päivisin ja toinen hääri baarissa iltaisin. Tupakan käheyttämä baarirouva ei juuri puhunut englantia, mutta molemmat olivat varsin iloisia ja ystävällisiä. Aamiaisella kaikki oli itse tehtyä tuorepuristetusta appelsiinimehusta alkaen. Huoneissa ja käytävillä leijaili ylellinen tuoksu, joka taisi olla perua Fatima-siivoojan pesuainepullosta.

Kuja baarin takana.

Kaupungissa oli yllättävän monta kambodzalaista ravintolaa (sori, kuvassa peruskiinalainen ja ranskalainen).

Putiikkeja ja puoteja.

Marian bongausta.

Toinen kylän baareista. Loput baarit halusivat myydä vain ruokaa, vaikka ei ollut ruoka-aika.

Kadun päässä häämöttää areena.

Mutta takaisin kaupungille. Ensimmäinen päivä sujui hotellin lähinurkkia koluten. Bongasimme monta ihanaa kauppaa, joissa myöhemmin käytiin hakkimassa matkamuistoja, ja illalla syötiin kivassa marokkolaisessa vallan hyvät taginet.

Halusin tulla ikuistetuksi sinisateen kanssa.

Väriteemainen kirjakauppa. Unelma.

Katua ja taidetta.

Jumalan rautakomitean yläpuolella on söpö kyyhkyslakka.

Kahvilla ja tarte tatinilla (minä)/jogurttijäätelöllä (Pete).

Mitkä ikkunaluukut!

Van Gogh maalasi tämän kahvilan Öinen katukahvila -teokseensa. Nykyään Cafe Van Goghina tunnettu kuppila ei sattunut olemaan auki visiittimme aikaan.

Arlesin keskeisin nähtävyys on vuonna 90 rakennettu ampfiteatteri, jota paikalliset kutsuvat nimellä Arènes d'Arles. Muinoin se oli Ben Hur -henkisten kärrykisojen näyttämö, ja myöhemmin siellä alettiin järjestää härkätaisteluita. Siinä välissä eli keskiajalla areena toimi oivana linnoituksena ja koko kylä rakennettiin ampfiteatterin muurien sisään turvaan. Niiltä ajoilta ovat peräisin myös areenan korkeat tornit.

Torni on keskiaikainen lisäys arkkitehtuuriin.

Nämä kalkkikivet ovat nähneet elämää. Osa oli jouduttu korvaamaan uusilla.

Katsomoiden alla kulkee käytäviä, joita pitkin kuljetaan katsomoon ja pois.

Arlesin härkätaisteluissa käytetään paikallisia camarguelaisia härkiä, eivätkä kisat kuulemma ole lainkaan niin verisiä kuin espanjalaiset.

Gladiaattoritreeneissä.

Aikamoinen työhän tämän rakentelussa on ollut, mutta näkyy kestävän aikaa.

Luma Arles näkyy areenalle.

Ihmeteltävää riittää.

Näkymä Rhonelle ja hotellin suuntaan.

Kaupungin kattojen yllä.

Jyrkät on portaat.

Tornilla on saattanut alkujaan olla kattokin, mutta nyt kattona on taivas.

Areena on yhä esityskäytössä. Seuraavana päivänä olisi ollut härkätaisteluja.

Katsomoon mahtui ainakin antiikin aikana yli 20 000 katsojaa.

Numeroidut paikat ja kaikki.

Muuriin on päätynyt vähän fossiiliakin.

Taas on jengi ollu ihan "I was here 1879".

Hyvä paikka pulun hengailla.

Areenalta näkee pitkälle kaupungin ulkopuolelle - ehkä Van Gogh maalasi noilla pelloilla?

Kirkko ja gladiaattoriareena kätsysti vierekkäin.

Kalliolle, kukkulalle ja rannalle

foo@bar.fi (Nora) — Fri, 29 Sep 2017 09:43:22 +0200

Kukkulaan kaiverrettu tie.

Palombaggia - melkein kuin Malediiveilla.

Aamulla hurautettiin Bonifacioon, joka uhkasi näyttää yhtä umpimielisen ruuhkaiselta kuin Ajacciokin. Jätimme auton ensimmäiselle parkkipaikalle, jonka löysimme, eli alas satamaan. Myöhemmin kävi ilmi, että linnoituskukkulallekin voi ajaa omalla autolla. No tulipa koettua matkailun ihme, eli minijuna. Huomasimme iloksemme, että korkealle linnoituskukkulalle ei tarvitsekaan kävellä, vaan voimme kivuta sinne sellaisella söpöllä turistien leikkijunalla. Jonotimme junalippuja kiltisti, mutta aina kymmenen minuutin välein kun uusi juna saapui, takaamme ilmestyi kolmenkymmenen turistin bussilauma, joka meni tyytyväisenä ja täytti koko junan. Katsottuamme saman tapahtuvan kolme kertaa saimme vihdoin liput (olimme viimeisiä, lipunmyyjä hääti muut pois jonosta, koska junakuski oli aloittamassa puolentoista tunnin lounastaukoaan) ja pääsimme kyytiin. Sitten matka sujuikin mukavasti ja nopsasti ja pääsimme ihailemaan Bonifacion vanhaa kaupunkia.

Bonifacion vanha kaupunki on linnoituskukkulalla.

Vihdoinkin turrejuna!

Bonifacion satama.

Isotkin laivat mahtuvat poukamaan.

Linnoitukselta näkyy Sardiniaan.

Tosi moni kävi tällä.

Muuri ja meri.

Vanha kaupunki oli oikein tunnelmallinen ja täynnä söpöjä kauppoja (löysimme lasiset jälkkärikulhot mökille, maailman kauneimmat trekkailusandaalit ja kalalyhdyn!). Muurin reunalta bongasimme Aragonin portaat, ja keksimme hetken mielijohteesta lähteä katsomaan niitä. Äiti ja isi päättivät viisaasti jäädä ylös istuskelemaan, sillä vähänpä tiesimme, että kyseessä olikin gladiaattoritesti. Portaat olivat korkeudeltaan melkein polveen saakka, mikä vastasi siis 187 kyykkyä kahden kierroksen verran. Nyt sattuu reisiin.

Aragonin portaat.

Lopulta pääsimme alas hengissä ja palkintona oli tasainen polku.

Kallioon kaiverrettu polku kulkee pitkän matkaa seinämää pitkin.

Muinaisten ihmisten oli joskus tapana hakea kallionkoloihin kertynyttä sadevettä juomavedeksi.

Liuskeista kalliota.

Legendan mukaan kuningas Aragonin miehet naputtelivat portaat kallioon yhden yön aikana yllätyshyökkäystä varten.

Kyykkytreeni yli puolenvälin...

Bonifacion vanha kaupunki on genovalaisten rakentama.

Hulppeankokoiset väkipyörät huolehtivat nostosillasta.

Linnoitukselle olisi päässyt myös kävellen...mutta juna oli kiva! Varsinkin kyykkytreenin päätteeksi.

Linnoituksen portilla.

Näyttävä sisääntulo.

Vankkoja tukirakenteita talojen välissä.

Koira odottaa ravintolan keittiön edessä, josko sieltä lentäisi maistiaisia.

Pikkukujia.

Juna kulkee taas!

Päivän Tärkein ja Hienoin ohjelmanumero oli vierailu Euroopan parhaiksi rannoiksi tituleeratulla Palombaggialla, joka vetää kuulemma vertoja Malediiveille. No kaunista oli! Ensin syötiin lounas ravintola Palm Beachissä, ja sen jälkeen vaihdettiin uimavermeet. Vesi oli jo viileää mutta en antanut sen häiritä täydellistä uimafiilistäni. Hiekka oli pehmeää ja valkoista ja vesi vihreää kuin lasi.

Palombaggian paratiisiranta.

Lasinvärisessä vedessä uiskenteli pikkukaloja.

Ranta on monta kilometriä pitkä.

Paparazzit parkkipaikan puskassa.

Ajomatkalla Bastiaan näimme (vuohien lisäksi) viinitarhoja, klementiinipuita ja muuta maataloutta. Täältä se saaren ruoka siis tulee!

Bensiksellä. Eräs pariskunta oli tullut katsomaan autopesua.

Vauhdikkaat vuohet.

Bastian toriaukiolla jälleen.

Pizzaa ja viiniä.

Bastian vanha kaupunki.

<3 <3 <3

Näkymä hotelli Bonaparten ikkunasta.

Usva vuorilla

foo@bar.fi (Nora) — Wed, 27 Sep 2017 00:02:27 +0200

Maailman huipulla keskellä ei-mitään.

Kylä peittyy pilveen.

Rantalomaksi ajateltu Korsikan-matka onkin painottunut vuoristomaisemien ihailuun. Tänään maisemat olivat kovin sumuiset ja pahaenteisetkin, mutta päivä alkoi hienosti uima-altaalta.

Aamu-uinti.

Porton satama.

Porton paraatipuoli.

Laguuni.

Aurinkoinen viemäri-selfie.

Porto.

Porton kylään myös valoisaan aikaan tutustuttuamme lähdimme ajelemaan kohti Ajacciota. Matkan varrella pysähdyimme tekemään pienen patikkaretken Les Calanques de Pienan luonnonpuistoon, joka tunnetaan komeista kalliomuodostelmistaan. Maasto oli haastavaa sandaaleihin sonnustautuneelle joukollemme, joten kukaan ei päässyt reitin loppuun saakka.

Yhä ylös kipuaa Peugeot.

Joku on veistänyt Doriksen pään luonnonpuistoon.

Megakäpistelyä.

Asiantuntija luolassa.

Les Calanques de Piena.

Jättiläisen jalanjälki.

Näkymät calanquesilta.

Graniittia ja hiidenkirnu - kotoisaa.

Aikamoisen haperot vuoret.

Katajametsässä.

Polku. Vaikea.

Jossain tuolla alhaalla on luolia, joihin pääsee veneellä.

Cairneja calanquesilla.

Matka jatkuu taas korkeammalle.

Ideana oli sen jälkeen vierailla Ajacciossa Napoleon Bonaparten kotimuseossa. Jonotimme kaupunkiin ruuhkassa iät ja ajat vain huomataksemme, ettei siellä saa autoa mihinkään. Ajaccio sylkäisi meidät saman tien ulos ja ensimmäiselle moottoritielle, jonka olemme saarelta löytäneet. Siitä otimme suunnaksi yöpaikkamme Porte Vecchion. Valikoimme reitiksi saaren läpi kulkevan tien, sillä ajattelimme sen olevan hauskaa söheröä ja nättejä maisemia. Ja voi kuinka hauskaa meillä aluksi olikaan!

Lotuksia kahvilan "parkkipaikalla".

Kahvi- ja jädepaussin näkymät.

Lounas rannalla.

Alkumatkasta näimme tosin varoituksena pari vendetan kohteeksi joutunutta, läpiammuttua autoa, mutta emme pelästyneet moista. Pian näimmekin jo Korsikan kuuluisia puolivillejä sikoja, eli tavallisen ja villisian risteytyksiä jolkottelemassa vuoristotien pientareella. Seuraavaksi riemuitsimme päästyämme 1400 metrin korkuiselle huipulle, josta olisi auennut huikeat maisemat alas laaksoon, elleivät pilvet olisi peittäneet näkymää. Tunnelma oli ylimaallisen hieno ja hiljainen, puut tuoksuivat puhtailta ja jännittäviltä.

Villisikalauman vaellus.

Huipulta ei näe kauas.

Pilvien yllä.

Jotain röpömarjoja täällä korkeuksissakin kasvaa.

...ja kauniita mäntyjä.

Keskellä Korsikaa.

Sitten tie vaihtui kapeaksi ja kuoppaiseksi kärrypoluksi, jolla auton jousitukset alkoivat huutaa hoosiannaa. Ne olivat elämäni pisimmät neljä kilometriä. Tie päättyi Zerubian kylään, joka ei suurta lohtua tarjonnut. Pilven peitossa olevassa aavekylässä oli kyllä taloja mutta selvästikään ei asukkaita. Siellä täällä oli pari hassua autoa, ja yhtäkkiä tiellä seisoi omenaa syövä nainen. Selvä kummitus.

Yllätystie, jossa jousitukset olivat kovilla ja jonka jälkeen kaikki oli toisin.

Aavemainen Zerubian kylä.

Aavemaiset lehmät.

Vähemmän aavemainen, mutta varmasti murhamysteerien täyttämä kylä.

Jonkun mielestä paikannimiä ei tarvita ranskaksi.

Lopulta pääsimme perille Porto Vecchioon, joka on varsin lomakylämäinen eikä lainkaan pelottava. Kauppoja on (ostin simpukkaverhokoristeet!) ja ravintoloita pilvin pimein. Jopa turisteja on näitä edellisiä kuluttamaan.

Osta hyvä linna? Liikennemerkkimieskin vahtii pihaa.

Porto Vecchio eli korsikalalaisittain Portivechju.

Genovalaisten perustamaman kaupungin muuria.

Vanhan kaupungin kirkko.

Ravintolan somisteet: basilika ja viinipuristin (?).

Talo vuodelta 1723.

Ruska vuorilla

foo@bar.fi (Nora) — Tue, 26 Sep 2017 09:13:45 +0200

Vuorten väriherkkua.

Maisematauko.

Kukapa olisi uskonut, että Korsikan kuivan vuoriston ruska vetää vertoja pohjoisen väriloistolle? Päivä alkoi kuitenkin kaupungin kasvillisuudesta, kun kävimme tutkimassa Bastian vanhaa kaupunkia.

Vihreä Vespa.

Vanha satama.

Katsoja ja katsottava.

Tulikukka.

Vettä syöksevä hirviö?

Cittadellan kujilla.

Liukuväritalo.

Tuntematon hedelmä.

Perusmaanantai, kaupat on kiinni.

Torille.

Päivän lehti kiitos!

Sophia ja skootterit.

Barokkikirkossa.

Aurinkokello.

Niin on!

Bastia!

Mystinen talismaani?

Satamassa oli värikkäitä kaloja.

Bastia-kierroksen jälkeen lähdimme ajelemaan kohti itärantaa. Pysähdyimme Algajolassa oluella. Olisi ollut kiva käydä uimassa turkoosissa meressä, mutta missään ei voinut vaihtaa uikkareita... jatkoimme matkaa vuorten halki ja reilun neljän tunnin kokonaisajelun jälkeen pääsimme perille Portoon, suloiseen rantakylään, jossa kasvaa eukalyptuspuita. Illallispaikka löytyi lehväkattoisen ravintola La Merin terassilta - paellaa, ankkaa, kalataginea ja jättikatkisrisottoa, nam!

Hylätty maatalo.

Viinitila, josta ostimme muscatia.

Kaktuksen kukkia.

Neppari.

Sillit junassa.

Vuoristotie.

Korkealla Korsikalla.

Peuroja!

Meri näkyy jo.

Usvaisten vuorten lahti.

Porton hotelli Le Lonca.

Maisema hotellin ikkunasta.

Porto at sunset.

Dinosaurusvalaan luuranko?

Viiniä ja viherkatto.

Risteillen Välimerellä

foo@bar.fi (Nora) — Mon, 25 Sep 2017 00:12:19 +0200

Nizzan satamassa.

Majakan ohi ja merille!

Hei hei Nizza!

Auringonottajat.

Välimeren-ristelyissä on aina ollut mielestäni erityistä glamouria. Hercule Poirot ja muut entisaikojen tyyliniekat ovat lomailleet hienostuneesti laivan kannella istuskellen, mitä nyt joskus murhamysteeri häiritsee horisontittoman meren rikkumatonta yksitoikkoisuutta.

Kannella.

Kahvila-ravintola.

Potkuri-ihastus.

Nykyään kaikki on tietenkin hieman toisin kuin myyttisellä 30-luvulla. Laivamme oli Sardinia Regina, 70-luvulla Suomenkin vesiä halkonut entinen Silja Linen alus, jonka sisä- ja ulkopuoli edustivat herttaista retroa parhaimmillaan.

Oh la la, mikä vintagesisustus!

Kannella 2.

Tupakinpolttelija.

Reilun seitsemän tunnin lauttamatkalla ehtii miettiä kaikenlaista, kuten pitäisikö opetella piirtämään ja näyttääkö tuo pilvi oikeastaan aika lailla rauskulta. Sanoisin tätä olotilaa onnistuuneksi lomaksi. Seitsemässä tunnissa ehtii myös syödä kolmen ruokalajin lounaan ja juoda muutaman korsikalaisen, kastanjoista tehdyn olusen.

Pelastusrengas, mikä lohtu.

Kannella 3.

Lido Beach Bar.

Eksoottisen matkan päätteeksi saavuimme määränpäähän, kuten matkoilla usein on tapana. Määränpää oli Korsikan Bastia, pienehkö ja söpöhkö satamakaupunki saaren länsirannalla.

Korsika näkyy!

Bastia.

Hotellimme Port Toga ja kyllästyneet kissat.

Huone näköalalla.

Saavuimme uuteen satamaan hieman ennen seitsemään, joten ehdimme vielä hyvin patikoida vanhaan satamaan pittoreskille ja paikalliselle illalliselle. Ja tötteröidä vanhan kaupungin kujilla muutenkin.

Aurinko laskee.

Korsikan tunnusheppu.

Ei kai parane mennä, vaikka ovi onkin kutsuvasti auki.

Miten tuuhea mäntynen!

Sardinia Corsica Ferries.

Street art.

Kirkon seinässä on gekko ja edustalla aurinko. Aika hyvä kirkko.

Vanha satama ja Bastian suurin kirkko.

Johannes Kastajan kirkko.

Raviolia paikallisella juustolla ja mintulla.

Satama häämöttää.

Torilla.

Mummojengi.

Huolestuttavan näköiset parvekkeet.

Tyttö sylkee sinistä vettä.

Ensin nämä miehet kuolivat 1. maailmansodassa ja sitten tämä gekko tuli niiden muistolaatalle metsästämään.

Vaaleanpunainen Jeesus!

Missä flamingot?

foo@bar.fi (Nora) — Sun, 09 Apr 2017 00:00:00 +0200

Rio Lagartos.

Jossain matkalla.

Arvoimme jonkin verran, olisiko lauantain pääohjelma ihailla flamingoja pinkillä laguunilla vai Cancuniin tutustuminen. Päädyimme ajamaan laguunille Rio Lagartosiin, vaikka se tiesi melkein kuuden tunnin ajopäivää. Suoraan Cancuniin olisi hurauttanut kolmessa ja puolessa tunnissa.

Vika aamianen Meridassa: paputahna ja paistetut banaanit veivät kielen!

Tankkasimme Meridassa vielä ennen lähtöä tien päälle.

Sitten autossa istumista!

Ruta Flamingo - kuulostaa lupaavalta!

Ajomatka oli lähes pelkkää pikkuista maantietä. Loputtoman tuntuisen tien jälkeen aloimme nähdä ilahduttavia kylttejä, jotka antoivat ymmärtää flamingojen olevan jo lähellä. Seurasimme kylttiä, mutta valitsemamme tie näytti päättyvän mereen ja oli sitä paitsi eri suunnassa kuin Rio Lagartos, johon olimme ottaneet suunnan. Eikun u-käännös ja takaisin! Löysimme Rio Lagartokseen, jossa avulias opas tuli heti johdattamaan meidät parkkiin ja tarjoutui viemään meidän flamingojen luokse. "Sinne on kahden tunnin venematka", hän ilmoitti ystävällisesti. "Eikä autolla pääse perille." Jassoo. Mihinkään puolipäiväretkeen meillä ei enää tässä vaiheessa iltapäivää ollut aikaa, joten söimme lounaan ja ajelimme sitä samaa pikkutietä takaisin motarille.

Vihdoinkin perillä Rio Lagartossa! Riemua ei kauan kestänyt...

Mutta syötiin sentään oikein hyvä lounas (kookoskalapullia ja mulla taas kalafile ihanalla kookoskastikkeella).

Kylän ulkopuolella oli hautausmaa, jonka portti oli ikävä kyllä lukossa.

Sievältä siellä kuitenkin näytti.

Ristimeri.

Mayankielisiä paikannimiä on kaikkialla.

Näitä hassuja pumpulipuita oli kaikkialla.

Hevonen oli parkkeerattu tienposkeen.

Yksinäinen koira.

Baseball-peli menossa.

Kylän halki.

Aidat toimivat erinomaisina mainosalustoina.

Tavallinen kylänäkymä Jukatanilla.

Saavuimme Cancuniin illansuussa. Hotellimme Fiesta Americanan osoite oli jälleen kerran tarkka "Zona Hotelleria", joten ajelimme hotellialueella kunnes näimme erään hotellin seinässä lukevan "Fiesta Americana". Mahtavaa, auto parkkihalliin, matkalaukut mukaan ja respaan. Hieman yllätyimme, kun hotelli oli niin kovin hieno marmoriauloineen ja kristallikruunuineen, kun kuitenkin olimme pyrkineet valitsemaan halvimman paikan mikä alueelta löytyi. Pitkään tietojamme etsittyään respan herra ilmoittikin kohteliaasti, että alueella on KOLME Fiesta Americanaa, ja olemme tulleet väärään. Meidän versiomme paljastuikin 80-luvulla rakennetuksi mutta ihan siistiksi hotelliksi muutaman sadan metrin päässä.

Tervetuloa tänne toiseen hotelliin!

Näkymä hotellin parvekkeelta.

Las V...eikun Cancun by night.

Illallinen baarissa. Riemukas kokemus!

Hyvää tequilaa: Don Julio 70.

Ainoa iltamme Cancunissa pyhitettiin mini-Las Vegas -henkisessä keskustassa pyörimiseen. Söimme illallisen äänekkäässä ravintolassa, ja naapuripöydässämme iltaa vietti ihastuttava amerikkalaispariskunta, joka oli ostanut "All You Can Drink" -liput. Ajatella, että sellainen on olemassa! Pojat olivat riemukseen huomanneet, että jaksoivat kuin jaksoivatkin juoda yli neljä drinkkiä, mikä kattoi lipun hinnan. Itse olimme vähän vähemmän railakkaita, ja lähtöpäivän aamuna reippaasti uima-altaalla ennen muita.

Aamu-uinti ja koko allas ihan omassa käytössä!

Cancunin ranta on huono mutta merivesi ihmeen turkoosia.

Hiekkapuolella kelpaa ihailla maisemia.

Rantapäivä ei ole vielä päässyt vauhtiin.

Cancunin kentällä.

Loman a ja b

foo@bar.fi (Nora) — Sat, 08 Apr 2017 00:00:00 +0200

Meksikonlahdella.

Oispa rannalla.

Lomalla tärkeää: kaunista luontoa (esim. meri) ja museoita. Perjantaina ajoimme siis ensin puolen tunnin päässä sijaitsevaan Progresoon, jonka luvattiin olevan söpö kalastajakylä. Kalastajista en tiedä, mutta söpö lomakylä se kyllä oli, vähän unohtuneen oloinen. Hotelleissa ja ravintoloissa oli hiljaista muutamaa turistia lukuun ottamatta.

Takaovella.

Jo vuodesta 1976.

Hiljaista.

Kuten sanottua: kaikki maailman Kuplat on tuotu Meksikoon.

Progresossa on maailman pisin laituri: 6,5 km. Ranta on niin matala, että laivat täytyy jättää vähän pidemmälle parkkiin.

Pidä hatustas kii!

Rantakadulla on ravintoloita, aivan kuten kaikissa muissakin maailman lomakylissä.

Ei tullut uikkareita mukaan, mutta vesi on aika sameaa (ja tosiaan matalaa).

Merihenkinen aita.

Autonpesua aamupäivällä.

Nyt maistuisi Coca-Cola.

Kaupungin majakka.

Rantaravintolat odottavat aukeamistaan.

Kauppakadulla.

Matkalla takaisin pysähdyimme kätevästi Meridan esikaupungissa (joka muistutti yllättävän paljon amerikkalaisia sisääntuloväyliä) sijaitsevassa El Gran Museo del Mundo Mayassa, joka esittelee nimensä mukaan varsin kattavasti mayojen maailmaa esihistoriasta tähän päivään.

El Gran Museo del Mundo Maya.

Museon sisäänkäynti.

Tuohon se dinosaurukset tappanut meteoriitti iski 66 miljoonaa vuotta sitten.

Ensimmäinen mayankielinen sanakirja 1500-luvulta.

Ristipistolattia!

Kuukausien nimet mayaksi.

Mayoja pidettiin pitkään alempiarvoisina ja he joutuivat työskentelemään valkoisten plantaaseilla, jossa heitä käytännössä pidettiin orjina. Tiloilla palkka maksettiin omalla rahalla, joka kävi tilan omassa kaupassa. Sieltä sai sitten vaikka purukumia.

Jokin muinainen jumaluus.

Tältä Chichen Itzassakin varmaan näytti loistonsa aikana!

Perinneasuja.

Eräs oli hyvin innoissaan tästä mayojen keksimästä vedensäilömisjärjestelmästä, jossa sadevesi ohjattiin pinnoitettuun kuoppaan.

Kielitieteilijä tutustuu mayojen kirjoitusjärjestelmään.

Jaguaari.

Yksi kolmesta säilyneestä maya-kalenterista.

Paljon tarinaa.

Illalla pyörimme taas kaupungilla katsomassa loput valofestareiden vetonauloista. Illallispaikaksi valikoitui vegeravintolan ikkunapöytä, jossa seurasimme loputönta autojen virtaa, kun perheet tulvivat kaupunkiin katsomaan valoja. Lapset istuivat takapenkillä ja katselivat ikkunasta. Ikkunasta! En muista milloin olen viimeksi Suomessa nähnyt lapsen, joka ei tuijota kännykkää.

Lähiaukion kuppilassa.

Sieltä se Montejon patsas taas pilkottaa.

Keltaista! Keltaista!

Meidän hotelli oli alun perin herra Gamboan koti. Hän laski Halleyn komeetan radan jo 1910.

Mitä se ihailee?

No tätä hotellin sisäpihaa!

Iltavalaistuksessa. Ja suihkulähdekin on päällä.

Valokarnevaalit jatkuvat edelleen.

Kaupungintalon ikkunat ovat auki - voi kurkkia noita hienoja maalauksia.

Kirkko.

Viesti betonissa.

Illallinen vegeravintolassa - oli hyvää!

Valokarnevaali

foo@bar.fi (Nora) — Fri, 07 Apr 2017 00:00:00 +0200

Valokarnevaali valmiina iltaa varten.

Laserit Meridan taivaan yllä.

Kaupunkiin tullessamme oli läheisellä aukiolla kivoja, itsestään valaisevia mosaiikkikaktuksia. Pian selvisi, etteivät ne kuuluneet vakikalustoon, vaan olivat Filux-valofestivaalia varten odottelemassa. Kaksipäiväinen valotapahtuma kokosi kansan kaduille iltaisin, mutta eipä mennä siihen vielä.

Aamun ensimmäinen näkymä.

Hotellin aulassa.

Hotellin maailman ihanin sisäpiha.

Torstai alkoi nimittäin kävelyllä kansantaiteen museoon, joka oli mahtava paikka! Veistoksia, tekstiileitä, tanssipäähineitä, seimikuvaelmia - kaikki ihanan yksityiskohtaisesti ja runsaasti koristeltuja.

Mellow Yellow.

Parkkis ja lintuja karkottavat CD-levyt.

Jalankulkijoille ei ole omia valoja, vaan kävelijät vahtaavat autojen punaisia ja ylittävät silloin.

Romuromantik.

Rapistuneita ja viimeistelyjä taloja vieri vieressä.

Poliisikoulun aamuharkat.

Iglesia de la Mejorada.

Kukkamiehet asettelivat ruukkuja illan juhlaa varten.

Lehtevät linnut valmiina paraatiin.

Montako miestä tarvitaan kukkien asetteluun? Monta, mutta he työllistivät itsensä hyvin muodostamalla esimerkiksi ruukunojenteluketjuja.

Patsaskin saa uutta maalia pintaan Parc de la Mejoradalla.

Kansantaiteen museo ei ollutkaan vielä auennut, joten tapoimme aikaa sisäpihan kahvilassa.

Museo de Arte Popular de Yucatan - kansantaidetta!

Ilmaisessa museossa oli hyvin avulias vahtimestari, joka ei puhunut sanaakaan englantia mutta esitteli meille paikat huolellisesti espanjaksi. Hyvin tajuttiin! Eka huone oli pyhitetty seimikuvaelmille.

Vessakin oli somistettu leopardeilla. No vessa ei kyllä ollut enää käytössä.

Museon portaikossa.

Pedro Linares kehitteli tämän värikkään Alebrije-fantasiatyylin 1930-luvulla nähtyään unessa satumaisia hahmoja, jotka huusivat "alebrijes!".

Ötökkäruukku.

Lepotauko museon sisäpihalla.

Viherkasvikateus, taas.

Matka jatkuu museolta keskustaan.

Merida on hyvin matala ja laajalle levittäytynyt kaupunki.

Päivän ohjelmassa oli paljon yleistä haahuilua kaduilla sekä mauiltaan keskinkertainen mutta muuten ihan kiintoisa lounas (omistaja näytti kuvia pojastaan, joka oli Meksikon merijalkaväkeä vastaavassa osastossa suorittamassa asepalvelustaan, sillä "hän haluaa taistella huumeita vastaan").

Keramiikkakalloja studion ikkunassa.

Katujen nimet ovat vain numeroita - mutta ei toki niin, että 58:aa seuraisi 59. Ehei, edellinen on 56 ja seuraava 60, sillä parittomat ja parilliset kadut kulkevat eri suuntiin.

Kermakakkutaloksi kutsuttu erikoisuus poikkeaa Meridan muusta tyylistä.

Emme ehtineet juuri ottaa kuvia tavallisten ihmisten keskustasta (vs turisti-hienostelukeskus), koska lounasnälkä oli niin kova!

Hoo Moilasena kirkon ovessa.

Kansan keskustassa oli nauhakauppoja ja lounaspaikaksi tarjolla Mäkkäri. Skipattiin ja mentiin syömään quesadilloja sen sijaan.

Turisti- ja hienostelukeskusta eli Plaza Grande.

Lounaan jälkeen pieni digestiivi La Bierhausissa.

Erittäin baijerilainen tunnelma.

Illan valokarnevaalien vetonauloja tuodaan paikoilleen.

Siihen se lätkäistiin!

Pari Alebrije-ötökkää lisää.

Tämä koira päivysti aina antiikkikauppansa ovella.

Siesta Peten tapaan.

Siesta Noran tapaan.

Monumento A Los Montejo kunniottaa espanjalaista valloittajaa Francisco de Montejoa, joka perusti Meridan 1542.

Iglesia de Santa Ana.

Juhlakaivo.

Maailman tyydyttävin supermarketti! Kaikki niin ihanassa järjestyksessä.

Marketista tarttui mukaan Cristal-limua. Se maistui sokerille.

Katukauneutta.

Risteyksessä.

Juomatauko! Paikalliset oluet tuli testattua, Victoria oli suosikkini.

Saksankielisiä mietelauseita seinässä.

Illalla kiersimme pitkät pätkät samoja katuja uudelleen nauttiaksemme taiteesta. Yllättäen meksikolaisessa katutapahtumassa ihmiset pitävät paikoin suurempaakin hajurakoa toisiin kuin Suomessa. Ei tullut siis ahdistusta väkimäärästä, vaikka ihmisiä paljon olikin.

Valokarnevaalikierros alkakoon! Musiikkia, taidetta, paraati, valoja!

Santa Anan seinä sai videoteoksen.

Valaisevat sateenvarjot.

Mies pukeutuneena mönkiäiseksi.

Valokukkia.

Naamoja.

Laserit kurottavat Montejon yli.

...ja lähtevät melkein meidän hotellin edestä.

Illalliseksi pizzaa ja viiniä Esvedra Downtownissa.

Rauniopäivä, osa 2

foo@bar.fi (Nora) — Thu, 06 Apr 2017 00:00:00 +0200

Suuri pyramidi, pieni ihminen.

Joku on naputellut nämä kuvat kiveen tuhat vuotta sitten, ja siinä ne yhä näkyvät.

Valladolidista jatkoimme vielä Chichen Itzaan, joka on varmasti useimpien Jukataniin matkustavien must see -listalla. Tai siis ainakin kaikki Jukataniin matkustaneet olivat siellä paikalla. Ei se ihme ole, sillä onhan se äänestetty yhdeksi Unescon maailman seitsemästä nykyihmeestä. Jätimme auton ovelasti parkkiin alueen ulkopuolelle, missä joku avulias heppu tuli vakuuttamaan pitävänsä autostamme huolta pientä tippiä vastaan - kiva, sopiihan se! Käveltyämme viimeisen kilometrin parkkipaikalle kävi ilmi, että pysäköinnin hinta oli huimat 30 pesoa, eli loppujen lopuksi säästimme sitten 10 pesoa, koska pitihän sille kundille jotain antaa, ja kävelimme runsain mitoin ekstraa.

Mayojen perinneasuja kuivumassa.

Matkamuistot kuuluvat olennaisesti Chichen Itza -kokemukseen.

Hautausmaa auton ikkunasta bongattuna.

Kukulcánin pyramidi ja käsiään läpsyttelevä ihmismeri. Aukiolta kuuluu vänkä kaiku, nääs.

El Castillo eli Kukulcánin pyramidi on noin tuhat vuotta temppeli, joka rakennettiin vanhemman ja pienemmän temppelin päälle. Alun perin pyramidia koristivat punaiset koristemaalaukset.

Tuhannen pylvään alue. Pylväät ja niiden päällä levänneet katot olivat myös maalattu värikkäiksi.

Aukio on saattanut toimia torina.

Siellä täällä alueella näkyy yhä käärmenpäitä, jotka koristavat sisäänkäyntejä.

Indiana Jones, oletan?

Muinaiset mayat taisivat ristinollan taidon. Tai jotain.

Hillittömän kokoisella alueella riitti nähtävää ja matkamuistomyyjiä niin, ettemme edes ehtineet käväistä joka kolkassa ennen paikan sulkeutumista. Äänimaailma paikassa on kumman kaoottinen, sillä kaupustelijat houkuttelevat ostajia esittelemällä jatkuvasti hienoja jaguaaripillejään, jotka siis karjahtelevat kuin keskikokoinen kissaeläin. Eipä silti, tuskin siellä hiljaista oli kukoistusaikanaankaan noin 800-1200-luvuilla, kun ihmisiä uhrattiin milloin mistäkin syystä ja sotiakin piti.

Kivikasan takana kulkee viemäri. Ja sen päällä iguaani.

Metsä on vallanut torin.

Tzompantli eli pääkallotaso oli ilmeisesti yksi ihmisurhauksen paikoista.

Kotka- ja jaguaarikoristeet symboloivat sotureita, jotka vangitsevat urheja aurinkojumalalle.

Kaupustelijoiden mukaan kaikki maksoi "just one dollar" esineestä riippumatta. Emme ostaneet mitään.

Heille, jotka valittavat, ettei kuvissani näy koskaan ihmisiä. Tässä niitä nyt on.

Pyhä cenote, johon uhrattiin arvotavaroiden lisäksi myös lapsia, sotureita ja neitoja.

Pallokenttä, jossa ääni kaikuu vinkeästi toiselle puolelle kenttää.

Pallopelin säännöistä tiedetään, että palloon (joka tehtiin kumipuiden pihkasta eli lateksista) sai koskea kentällä vain reisillä ja lantiolla.

Pallopeli oli pikemminkin seremonia kuin urheilua.

Auringon alkaessa laskea ajelimme Meridaan, Jukatanin pääkaupunkiin. Navigaattori ei löytänyt hotellia, jonka osoite oli taas tyyppiä "kuusi kilometriä risteyksestä". Niinpä pistimme auton parkkiin epäilyttäväle pimeälle kujalle ja lähdimme jalan metsästämään. Heti seuraavassa korttelissahan se, joten paperille printattu läntti selvästi toimi hyvin. Jo respassa kävi ilmi, ettei kuja ollut lainkaan epäilyttävä, sillä herra oli melkeinpä pöyristynyt tiedustellessamme turvallista parkkipaikkaa hallista. "Kadulla on turvallista". Ne ennakkoluulot, ennakkoluulot.

Sitten Meridaan!

Hotel Casa San Angel. Sanalla sanoen ihana.

Vanha kattokin!

Jättiläistuolien valloitus.

Älä aja seinään. Pysähdy.

La Chaya Maya -ravintola tarjosi perinteistä ruokaa. Perinteinen ruoka ei ollut kauhean hyvää.

Mutta sisustus oli hauska.

Rankkaa katutaidetta.

Rauniopäivä, osa 1

foo@bar.fi (Nora) — Wed, 05 Apr 2017 00:00:00 +0200

Coban pyramidiltä näkee kauas viidakkoon.

Coban pyramidin päälle saa vielä kiivetä, vaikka kunto onkin köykäinen (siis pyramidin kunto).

Viikon kaikki ohjelma olikin ahdettu kätevästi samalle päivälle. No ei ihan kaikkea, mutta reittisuunnitelusta johtuen todella oli kätevintä vierailla samana päivänä Coban pyramidilla, Valladolidin söpössä maya-kaupungissa sekä kuululla Chichen Itzan alueella. Maantiellä kohti Cobaa ajellessamme ei ollut ruuhkaa, eli oikeastaan muuta liikennettä lainkaan. Siksipä pelästyimme, kun näimme poliisin seisovan keskellä tietä sen näköisenä, että hän haluaa meidän pysähtyvän. Oliko hän poliisi vai "poliisi", joka ryövää rahat ja ampuu lopuksi päähän? Tai ensiksi, mistä minä tiedän näistä käytänteistä. Kaikeksi onneksi ilmeni, että hän oli oikea poliisi, sillä hidastettuamme kohdalle hän kurkkasi sisään ja tajusi oitis meidän olevan gringoja. Saimme heti jatkaa matkaa. Myöhemmin kuulimme, että Meksikossa oli samana päivänä tapahtunut suuri vankilapako, hmmm.

Kurkistus Coban raunioihin.

Upea pääkallo, jonka merkitys jäi tuntemattomaksi.

Mayojen jalkapallokenttä, jonka sääntöjä ei oikeastaan tarkalleen tiedetä. Häviäjäjoukkueen kapteeni ilmeisesti uhrattiin.

Viidakko valtaa rauniot.

Puut ovat kasvaneet muinaisten seinämien päälle.

Yllätystunneli.

Polkupyörätaksi säästää kuuden kilometrin kävelyltä.

Cobassa otettiin alle pyörätaksi, sillä matkaa pyramidille ja takaisin olisi ollut monta kilometriä. Tiukan raunio-ohjelman vuoksi aikaa mihinkään maisemakäpystelyyn ei siis ollut. Pete lähti muiden innokkaiden kanssa kiipeämään pyramidille ja itse jäin nyrjähtäneen nilkkani kanssa maantasolle ihailemaan. Pete kipusi ylös ja alas vikkelästi kuin pieni apina siinä missä muut konttailivat kankeasti korkeita raunioportaita.

Coban pyramidi - korkeampi kuin mitä kuvasta uskoisi.

Pikkuruinen minä siellä alhaalla!

Vaikuttavat näkymät huipulta.

Tekniikkatyylinäytteitä kapuamiseen.

Raikasta limua hikisen kiipeilyn (tai minulla pelkän katselun) päätteksi.

Coban kylänraitti.

Järvikin löytyy!

Cobasta jatkoimme matkaa Valladolidiin, joka oli varsin kuuma ja kaunis kaupunki. Monet asukkaat käyttävät yhä perinteisiä valkoisia ja hienosti kirjailtuja maya-asuja. Lounaalle menimme ehtaan turistipaikkaan, jossa oli tarjolla kattavin buffet, jonka olen kuunaan nähnyt. Nätillä sisäpihalla oli mukava syödä ja olut oli kylmää.

Meksikossa Burger Kingkin näyttää jännittävältä.

Kuuma päivä! Kaupoista raikaa musiikki ja bensa tuoksuu.

Pitäähän kenkien sopia lattiaan, vai mitä!

Kaikki maailman vanhat Kuplat on tuotu Meksikoon, luulen.

Paikallisväriä.

Kahden istuttavalla penkillä.

Talot ovat matalia ja värikkäitä.

Museoon on menossa uutta (eli siis tosi vanhaa varmaan) tavaraa.

Valladolidin keskuspuisto ja sitä ympäröivät leveät kadut.

Valladolidin pääkirkko.

Iloinen ovi.

Lounasbuffetissa oli noin 278 ruokalajia. Maistettiin melkein kaikkia. Erikoisin oli jälkiruokaosaston kuivattu papaija, jonka päällä oli cheddar-raastetta.

Ravintolan takaa löytyi soma sisäpiha.

Unelmapaikkani juhlien järjestämiseen.

Sisäpihalla komeili ruukuista ja muista pytyistä koottu upea vesiallas-pyhimysjutska.

Lautasia ja pyttyjä!

Kuin kaksi marjaa. Pete con Diablo.

Pelkkää biitsiä

foo@bar.fi (Nora) — Tue, 04 Apr 2017 00:00:00 +0200

Tältä näyttää loma.

Ja tältä.

Kukkuu!

Rantalomallehan sitä tultiin, joten tiistai pyhitettiin kokonaan rantalöhölle. Mikä johti tietysti palamiseen, hmph. Rantalomailu ei kannata, ihmiset! Mutta täytyy sanoa, että on sitä ikävämpiäkin tapoja viettää tiistaita kuin frozen margaritaa aurinkotuolissa siemaillen ja kirjaa lukien. Opimme myös uimaan oikein jättiaallokossa, eli kellumaan virran vietävänä iloisesti kuin korkit - pomppiminen ei auta, sillä saa vain aurinkolasinsa märiksi! Rankan kellunnan jälkeen tilasimme rantapojaltamme vielä välipalaksi nachoja guacamolella (ja Coronalla...)

Rannalla makaamisen jälkeen lähdimme hengailemaan.

Seinämaalaukset, erittäin in.

Söpöjä käsityöpuoteja.

Shh, täällä joogataan!

Tulum style.

Note to self - listan kallein olut ei välttämättä ole listan kallein olut, vaan kummallinen krapulajuoma, joka käsittää pullollisen olutta ja oudon tomaattimehucocktailin.

Heinähattu Meksikossa.

Juomavesi kulkee rekka-autossa.

Hauva!

Jälleen hieno ja kallis joogahippiekohotelli.

Sarjastamme "ihmisiä seinän edessä".

Aita ja palmut.

Palmu in the making.

Maailman inspiroivin vaatekauppa!

Kaikki kasvivärjättyjä ja perinteisin tekniikoin tehtyjä...eihän sieltä tyhjin käsin tohtinut...

Lisää Erittäin Hienoja ja Kalliita Putiikkeja.

Illallista varten olin jo silmäillyt Tulumin "parempia" paikkoja, joista hyökkäsimme Arcaan hyvissä ajoin - paremmat paikat ovat nimittäin myös kovin suosittuja. Vähän aikaa odottelimme pöytää baarin puolella ennen kuin pääsimme nauttimaan ihan kelpo ruuista.

Jo ulkoa näkee, että on Hieno Paikka. No siis höps, taivasallahan se koko ravintola oli!

Pientä katosta oli sentään..

Niin Hieno Paikka, että vesikin oli tuotu Italiasta.

Hyvä kaalisalaatti paistetun kalan kekona, Petellä possua ja ohraa.

Rantarauniolla

foo@bar.fi (Nora) — Mon, 03 Apr 2017 19:30:29 +0200

Hyvää huomenta!

Aurinko alkaa nousta.

Hotellimme Alayan rantasviitit.

Alayan biitsiä.

Tulumin rantahiekka on niin pehmeää! Ja valkoista!

Pari aamukävelijää (tai aikaerokohtalotoveria) näkyi meidän lisäksemme.

Pelikaanitkin olivat jo hereillä.

Jetlag. Kerrankin heräsimme ihan pirteinä puoli seitsemältä. Auringonnousua rannalle ihailemaan, siis! Aamiaisellekin ehdimme aika ekoina (Alaya-toastit uppomunalla, pinaatilla, vuohenjuustolla ja pestolla, mmm...), jonka jälkeen lähdimme ajamaan Tulumin suosituimmalle nähtävyydelle, maailman ainoalle rannalla sijaitsevalle maya-rauniolle!

Onnistuimme pysäköimään ilmaiseksi, koska tulimme raunioalueelle ilmeisesti "väärältä puolelta".

Hassuja hedelmiä! (?)

Vaikuttava sisääntulo, täytyy myöntää.

Sinisiä lintuja!

No kas heipä hei, Tulumin rauniovartiotorni.

Haluaisin tällaisen pihan, osa 1.

Tulumin 1200-luvulla rakennetun maya-kaupungin rauniot levittäytyvät ehkä noin parin neliökilometrin alueelle, linnakemuurin suojiin.

Haluan tällaisen pihan, osa 2.

Muinaisilla mayoilla ei ollut hullumat maisemat, mutta ennen kaikkea rantasijainti oli strateginen.

Täältä entisaikojen tulumilaiset rahtasivat jadea ja turkoosia kanooteilla muihin kaupunkeihin myytäväksi.

Vartiotornia vartioivat linnut. "Is is real?" pohti amerikkalainen turisti.

Vihreää, vihreää.

Lintu ja leguaani.

Kauneimpia satamia, jonka olen kuunaan nähnyt.

Kaupunki kukoisti 1200-1400-luvuilla ja asukkaita arvioidaan olleen 1000-1600.

Pääpyramidi, kalkkikiveä kuten muutkin rakennukset. Niin vaatimattoman kokoinen Chichen Itzaan verrattuna!

Suosittu nähtävyys kerää paljon turisteja...

...uimaranta oli tällä kertaa tosin tyhjänä "huonon" sään vuoksi.

Kaktus temppelin nurkalla.

Tulumin asukkaat tunsivat kaupunkinsa nimellä Zama, joka tarkoittaa aamunkoittoa. "Tulum" tarkoittaa linnoitusta/muuria/juoksuhautaa.

Näitä kasveja nyt ihan oikeasti, uuh.

Raunio on kuin puutarhamyymälä!

Nurkkakoristelussa näkyy vielä sulkapäinen hahmo. Alun perin mayojen rakennukset oli maalattu kirkkain värein, mutta maali on aikojen saatossa kulunut lähes kokonaan pois. Tässä näkyy häivähdys punaista.

Muutamia paikallisia jumaluuksia, kuten itsemurhan jumalatar.

Tultiin kymmenen maissa alueelle, ja yhdeltätoista paikka oli jo tupaten täynnä.

Sieltäkin kurkkaa lisko!

Lepotauko.

Tuulista on.

Ryhmiä riittää.

Ja riittää.

Sävy sävyyn!

Maalle huuhtoutunut (vai kannettu ?) koralli.

7 metriä paksu ulkomuuri piti rahvaan poissa maya-eliitin temppelialueelta.

Rauniokierroksen jälkeen lähdimme tutustumaan Tulumin kaupunkiin, mikä ei ole mikään suuren suuri kylä. Palvelut ovat pääosin keskittyneet rannalle, mutta kyllä keskustassakin elämää oli. Parit matkamuistot tarttui mukaan, kuten sellainen siivekäs meksikolainen sydänjuttu, joka kuvaa Jeesuksen pyhää sydäntä ja symboloi kuulemma kaverin inhimillisyyttä, mutta me molemmat ajateltiin vain Aerosmithiä...Ja vähän myös Romea+Julian pahisjengiä.

Sähkövirityksiä.

Kaupunki on "budjettimatkailijoiden" puoli, kun taas porvarit lojuvat rannan kalliissa resorteissa.

Pääkatu.

Lounaaksi fajitaksia!

Minä ja thaimaalainen ravintola.

Takaisin porvariresorttiin! Zona Hotelleralla pääsee heti lomatunnelmaan, kun ajonopeudet pysyvät kapean (ja paikoin kuoppaisen) tien ansiosta tooodella hiljaisina. Meidän hotelille 8,5 kilometrin matka kesti puolisen tuntia.

Oma ranta, oma kookospähkinä! Rantapojut hakkasivat pähkinöitä omista palmuista ja säilöivät varjoon.

Illalliskävelyllä.

Ranta-Tulumin raitti.

Illallinen Cenzontle-ravintolan salaisessa puutarhassa - mm. empanadoja hibiscus-täytteellä ja täytettyjä jalapenoja! Pääruuaksi otettiin molemmat portobellolla täytettyä "maya-kurpitsaa" eli pyöreää kesäkurpitsaa. Oli niiiin hyvää! Miinuksena ninja-hyttyset, jotka puolestaan söi meitä koko illallisen ajan kaikessa hiljaisuudessa.

Tulemme Tulumiin

foo@bar.fi (Nora) — Sun, 02 Apr 2017 18:57:09 +0200

Henkinen hotellipihamme.

Unisieppari. Ne ovat Tulumissa jotenkin erityisen in.

Kirkastakin kirkkaampi yötaivas ja tuulen riepottelema palmu.

Vajaa 11 tuntia lentokoneessa perinteikkään Tuin suoralla charter-lennolla istuttuamme laskeuduimme vihdoin Cancunin kentälle. Ensivaikutelma oli kovin amerikkalainen: matkustajat vastaanottaa jättimainos yökerhosta, jonka menon luvataan ylittävän Vegasin parhaat show't. Saimme vuokra-auton, joka osoittautui maailman suosituimmaksi vuokra-automerkiksi, tai-vastaavaksi! Pontiacin sijaan ajelimmekin siis Nissanilla. Lähdimme ajelemaan suoraa motaria Tulumin hippi-joogahipsteri-vege-ekoilulomakylään.

Moottoritiellä Cancunista Tulumiin.

Tulumin Zona Hotellerialla: aasi keskellä tietä.

Muotokuva Nissanista hotellin parkkipaikalla.

Alaya Tulumin Garden View Room.

Suihku on viidakossa!

Juomavesipyttymme sekä keittö-olohuone.

Huone puumajan latvassa.

Tie vie rannalle.

Alayan puumajat viidakossa.

Hotellimme Alaya valikoitui sillä perusteella, että halusin kerrankin päästä johonkin mielettömän hienoon mestaan. Kuvien perusteella Alaya vaikutti juuri siltä, ja se oli onneksi vielä kivempi kuin kuvissa. Henkilökunta oli ylen ystävällistä, mitä nyt respakundi oli niin cool ettei vaan pysty.

Kylänraitin matkamuistomyymälöitä.

Illallinen naapurihotellin ravintola Biancossa.

Alkuun kalatacoja.

Avotulella kypsyy Peten pihvi, lasissa helmeilee mojito.

Jättipihvi, kaktusta sekä kalaa ja vihanneksia banaaninlehteen kääräistynä.

Lentomatka ja parin tunnin autoilu alkavat kummasti nälättää, joten kiidimme ensitöiksemme etsimään ravintolaa, joka löytyikin näppärästi viereisestä hotellista! Biancossa oli nimen velvoittamana pöydät valkoiset, tuolit valkoiset, baaritiski valkoinen, ja niin, lattiakin eli ravintolaan jatkuva hiekkaranta oli sekin hohtavan valkoinen. Taustamusiikkina soi Jamiroquai, kalatacot olivat herkullisia ja viini kylmää. Mitäpä sitä muuta ihminen.

Alayan iltavalaistus.

Iltaisin tuulee.

Otava on kapsahtanut nurin päin!

Piipahdimme vielä katsomassa omaa hiekkarantaamme ennen nukkumaanmenoa ja ällistyimme tähtitaivaan kirkkautta. Miljoonia tähtiä mustassa avaruudessa, ja kaikki vähän vinksallaan, Otavakin kupsahtanut ihan nurin!

Joulu

foo@bar.fi (Nora) — Thu, 29 Dec 2016 11:33:07 +0100

Kulta-pronssi-puna-koristeltu kuusi.

Aurinko nousee latvojen ylle hetkeksi.

Joulu 2016 oli ihana ja kaunis ja leppoisa ja ohi aivan liian nopeasti. Tämän vuoden uutuksina joulunvietossa koettiin alkupalapöytä ja avanto (ei yhtä aikaa). Päähänpistosta tehty avanto osoittautui epäilyistä huolimatta hitiksi, ja kaikki pulahtivat siellä ainakin kerran - useimmat toki monta kertaa aatosta tapaniin!

Alkupalat: itse savustettu siika, graavilohta, salaattia, itse tehty sienisalaatti...

Maailman hienoin kuusi, ihan omalta pihalta kaadettu!

Kuusi haettiin aivan laillisesti omalta pihalta, missä sitä oli kasvateltu jo vuosia sopivaan mittaan. Täydellinenhän se oli.

Mitä tarvitaan avannon tekoon? Ainakin kaira, jääsaha, kirves ja rautakanki.

Kairaa, kairaa!

Valmis ja upea avanto toisen päivän puuralliparannuksineen.

Melko matala, mutta onpahan turvallinen.

Joulusäät olivat kaikkea mahdollista pakkasesta plussaan, lumisesta märkään ja tuulisesta tyyneen. Mökkitie oli aivan ennätyskamalassa kunnossa, mutta kolhuilta vältyttiin silti!

Sininen hetki.

Vaaleanpunainen hetki.

Rantaleppä talvehtii.

Valkoinen hetki.

Välillä ei ollut lunta...

...sitten taas oli.

Pyryttää.

Salakäytävissä

foo@bar.fi (Nora) — Sat, 26 Nov 2016 00:00:00 +0100

Palatsin seinän sisällä kulkee yllätyskäytävä!

Salone dei Cinquecento, "the hall of five hundred" - kutsukaamme sitä Viidensadan saliksi.

Viimeisen Firenzen-päivän ohjelmassa oli opastettu salakäytäväkierros Palazzo Vecchiossa, joka nimensä mukaisesti on vanha: alun perin se toimi Firenzen kaupunkivaltion kaupungintalona, jossa Signoria eli yhdeksän eri killoista valittua Prioria kokoontuivat. Cosimo I de'Medici muutti rakennuksen perheensä palatsiksi, josta käsin Medicien mahtisuku hallitsi kaupunkia vuosisatojen ajan.

Palazzo Vecchio ja Daavidin kopio alkuperäisellä paikallaan.

Palazzo Vecchion ja Uffizin välinen kulkusilta.

Tämmöiset kuteet niillä oli 1400-luvulla, ainakin jos sattui olemaan Priori.

Suosikki-Medicini Francescon yksityinen studiolo.

Salakierroksella pääsi kaikkiin jänniin paikkoihin, johon tavallinen kävijä ei pääse. Pikkuruinen ikkunaton studiolo oli ensimmäinen jännä huone, jonka kaikki seinät oli vuorattu erilaisia töitä ja materiaaleja kuvaavilla maalauksilla. Maalausten takaa paljastui kaappeja, joissa enemmän alkemiasta kuin hallitsemisesta ja ihmisten kanssa olemisesta kiinnostunut Francesco I de'Medici säilöi kiintoisaa kokoelmaansa arvometalleja ja yksisarvisen sarvia.

Studiolon katossa olevat enkelit vähän repeilevät.

Intohimoisena alkemistinä tunnettu Fransesco Medici on päässyt maalaukseen mukaan keltaisessa paidassa.

Hahaa! Helmimaalauksen takaa ei paljastunutkaan helmiä vaan salaovi...

...josta pääsee Cosimo Medicin aikanaan käyttämään työhuoneeseen. Myös täällä yksi kaapeista onkin salaovi.

Kammion kattoon on kuvattu tärkeitä tieteitä ja taiteita.

Tästä ikkunasta Cosimo saattoi kyyläillä, että Uffizzissa ahkeroitiin eikä vain roikuttu somessa/kahviautomaatilla/mikä nyt siihen aikaan olikaan se toimistoväen pilaaja.

Studiolosta matka jatkui Fracescon isän, Cosimo I:n rakennuttamaan salakammioon, jonne hän vetäytyi halutessaan olla rauhassa. Pikkukammiosta olikin lyhyt matka Viidensadan salin parvelle. Cosimo korotutti salin ja tilasi Vasarilta muutostyöt koristeellisine kattoineen Francescon ja Itävallan Johannan häitä varten, joita tanssittiin ennennäkemättömän suureellisesti 1565.

Firenzen tunnus, jonka alkuperäisversio on tuotu säältä suojaan. Palazzo Vecchion katolla komeilee replika.

Viidensadan salin muhkea kattorakenne painaa montakymmentä tonnia.

Takka ja tulkintamme mukaan viesti: Cosimo Medici, Firenzen II herttua.

Viidensadan salin katto pysyy "ilmassa" Vasarin keksimän nerokkaan riippuvan rakenteen ansiosta.

Osa kattorakenteista on alkuperäisiä 1500-luvulta, ja samat palkit pitävät pystyssä niin ulko- kuin sisäkattoakin.

Lukuisat metallilevyt yhdistävät katon 39 jättimaalausta kattopalkkeihin.

Juuri ennen matkaa Dan Brownin Inferno-elokuvan nähneinä olimme tietysti kovin tohkeissamme kierroksesta – varsinkin siinä vaiheessa, kun kävi ilmi, että pääsemme käymään myös katolla, jonka läpi yksi leffan pahiksista rojahti kuolemaansa elokuvassa. Ainoa hämmästys elokuvaan verrattuna oli se, ettei Danten kuolinnaamiota pidetä missään hienossa turvalasivitriinissä, vaan se nökötti yksinään eräässä käytävässä vähän unohdetun näköisenä!

Näkymä yläkerrasta.

Kolminaamainen Kristus pikkukappelin katossa.

Kappelin nurkassa huutaa hän.

Vihreä huone - mielestäni aivan täydellinen sävy!

Danten kuolinnaamio puolihuomaamattomasti erään käytävän lipaston päällä.

Dante-parka muuten kuoli 1321 maanpaossa erään poliittisen selkkauksen johdosta. Häntä oli kielletty koskaan enää palaamasta Firenzeen ja rangaistukseksi oli määrätty polttaminen roviolla. Tämä kauhea ukaasi peruttiin onneksi vuonna 2008, joten tervetuloa kotiin, Dante!

Toinen kappeli, täällä oli myös jonkun luita säilöttynä lasiarkkuun.

Seinämaalausten hahmot miltei hyppäävät irti seinästä.

Karttahuone (jonka yksi karttapaneeli on tietysti salaovi!), tässä nurkassa esiintyy Pohjola.

Kukkuu!

Värittömämpää tyyliä rappukäytävässä.

Kellarikerroksen mysteerihuone, joka oli varustettu peräti kahdella sisähuussilla.

Palatsin torni näkyy sisäpihalle.

Myös sisäpihalla on hienot kattomaalaukset.

Palatsin pihalla.

Kierroksen jälkeen kävimme lounaalla majapaikkamme melkein-naapuriterassilla (viereisen pöydän amerikkalaisperhe: "no niin hiljaa lapset tai ette saa jälkiruokaa!" Kaksi minuuttia myöhemmin: "Äiti saadaanko me jälkiruokaa?" "Saatte."). Sitten haimme tavaramme residenziastamme ja tallustimme tihkussa autolle. Vielä viimeinen stoppi tois puol jokkee Piazzale Michelangelolla ihailemassa sateista kaupunkinäkymää ennen kuin otimme suunnan takaisin Nizzaan.

Tattiravioleja lounaaksi! Itse kokeilin villisikapastaa, hyvät pastat ja risotot kuulemma myös.

Residenzia della Signorian hissikuilu ja porraskäytävä.

Firenze muistaa vielä hyvin, miten Arno-joki tulvi 1966 ja muta peitti Uffizzin alakerrosten aarteet.

Aivan majapaikkamme vieressä oli Danten "kotimuseo"...

...tietysti omalla kadullaan...

...mutta koska sitä haukuttiin TripAdvisorissa, emme käyneet siellä.

Sukeltava Dante - hänelläkin oli punainen nuttu, sillä hän kuului Signoriaan ennen maanpakoaan.

Hei hei Firenze! Vasemmalla näkyy Ponte Vecchio, sitten Palazzo Vecchion torni ja keskellä komeilee Duomo.

Firenze in frames

foo@bar.fi (Nora) — Fri, 25 Nov 2016 00:00:00 +0100

Puukuljetus.

Häpeäpaalu.

Torstaiaamu kului leppoisasti kaduilla samoillen. Ruutuja kaupungin tunnelmasta, olkaa hyvät!

Aamiaissarvet ja -sämpylät.

Huippumuotia kotkille.

Duomo siellä taas.

Joulukukkamyyjän koju.

Taloja ja mopoja.

Arkiaamun touhuja.

Ai Wei Wein näyttely.

Taidemuseo.

Oranssi vespa museon edessä.

Huippumuotia naisille.

Kujalla.

Kunniakonsulaatti!

Ravintola vampyyrikammoisille.

Rakastan sua, kielletty ajosuunta.

Rakkauslukkoja Arno-joella.

Corridoio Vasariano.

Pikku silta yhdistää Uffizin Vasarin suunnittelemaan käytävään.

Valokuvaustauko Gabinetto Fotograficon edessä.

Tapasin Daavidin

foo@bar.fi (Nora) — Thu, 24 Nov 2016 00:00:00 +0100

Michelangelon Daavid, aito ja alkuperäinen vuodelta 1504.

Uffizissa vietetyn taidetäyteisen aamupäivän sekä lämmittävän lounaan jälkeen oli vuorossa Firenzen ja ehkäpä koko maailman kuuluisimman patsaan tutkailua. Se on tietysti Michelangelon Daavid, jota taiteilija veisti salassa ylijäämämarmorista kolmen vuoden ajan.

Lounaaksi tomaattikeittoa ja ribollitaa. Paksuja nämä toskanalaiset keitot!

Duomo päivänvalossa.

Fasadin yksityiskohta.

Duomo - niin kaunis ulkoa...

...ja kupolia lukuun ottamatta hyvin vaatimaton sisältä.

Siellä Jeesus siunailee jengiä.

Patsaasta tulikin niin hyvä, että Michelangelon aikalainen Vasari sanoi, että sen nähtyään ei muita patsaita tarvitse enää nähdäkään. Aiotun kirkon sijaan patsas päätettiin sijoittaa näkyvälle paikalle, jotta mahdollisimman moni voisi sitä ihailla. Linkoa pitelevä Daavid, joka Raamatun mukaan voitti nokkeluutensa ansiosta suuren Goljatin, seisoi vuosisatojen ajan firenzeläisten symbolina Palazzo Vecchion edessä. 1800-luvun lopulla arvopatsaalle rakennettiin kuitenkin ihan oma museonsa, ja nyt sään armoilla seisoskelee kopio. Sää on syyllinen siihenkin, ettei Daavidin päässä olevassa seppeleessä ole enää kultausta.

Nänänänä!

Daavidin oma museo.

Koko komeudessaan.

Myös takapuoli on upea. Pun intended.

Outo ja vähän creepy kipsimalligalleria.

Mustat pisteet eivät ole ruttoa, vaan nauloja (liittyy jotenkin valmistuprosessiin).

Rintakuva jos toinenkin.

Pari jeesushuonetta oli myös.

Daavidin museossa oli itse Daavidin lisäksi kummallinen huone täynnä vanhojen veistosten kipsimuotteja ja muutama pieni huone täynnä kirkkomaalauksia. Museosta jatkoimme yleistä kaupunkikiertelyä: kävimme kauppahallissa, lompakkokaupoissa, olusilla irkkupubissa Piazza della Santa Maria Novellalla, jossa katusoittaja osasi kolme biisiä ja soitti sitten niitä loopilla.

Kirkko ja sen edessä istuu nunna lukemassa kirjaa! Tuolla penkillä, musta pieni hahmo! Liikuttavaa!

Firenzen rähjäromanttisilla kaduilla.

Pyrimme kauppahalliin. Se menikin juuri kiinni.

Kauppahallin pihalla myydään kuitenkin laukkuja ja muuta härpäkettä. Löysin kulman takaa ihanan villashaalin, joka on tai ehkä ei ole tehty paikallisesti.

Mopoparkkis.

Tää on sellasen museon seinästä, jossa oli Ai Wei Wein näyttely.

Kinkkukauppa! Viehättävä idea omaankin kotiin: kinkut voi myös pukea veikeiksi myyriksi, jotka istuvat pienen pöydän ääressä (syömässä kinkkua?).

Gaetano Pescen näyttelyn kunniaksi pystytetty veistos Santa Maria Novellan kirkon aukiolla.

Leppoisa ilta kului käpystellen. Illallisella käytiin ihan kivassa paikassa, jonka lasagne oli vähän erikoinen mutta onneksi sain nyysiä äidin annoksesta vihanneksia!

Arno-joki auringonlaskussa.

Söpö silta.

Söpö kuja.

Ihana Ponte Vecchio.

Näyttävät joulukoristeet hotellilla.

Ponte Vecchio auringonlaskussa.

Vasari Corridor - rahvas kulkee kaarien alla ja Medicit pääsivät kulkemaan yläkerran kautta Uffizista Pitti Palaceen.

Ponte Vecchio - jossain tuolla yläkerroksissa Vasarin salakäytävä jatkuu.

Tätä villisikaa kuuluu kaikkien turistien kosketella ja syöttää sille kolikoita. Me ei jaksettu jonottaa, joten otettiin vain kuva tästä turistista hivelemässä possua.

Illalliseksi "lasagne" eli kasa jauhelihaa ja pastalevyjä. Tomaatti olisi kiva ylläri.

Jouluvalot ostoskatu Via dei Calzaiuolilla.

Toimistoissa

foo@bar.fi (Nora) — Wed, 23 Nov 2016 00:00:00 +0100

Uffizin käytävillä on tilaa!

Sisäpihakin on aamulla hiljainen.

Firenzen Tärkein ja Ihmeellisin nähtävyys on eittämättä Uffizi eli toimistot. Kuulostaa tylsältä, mutta Cosimo Suuri eli Cosimo I de'Medici rakennutti Uffizin 1560 tosiaan toimistokäyttöön. Cosimon luottoarkkitehti ja suosikkitaiteilija Giorgio Vasari suunnitteli U-muotoisen rakennuksen, jonka jännyyksiin kuuluu salakäytävä, joka johtaa Ponte Vecchion yli joen toisella puolella sijaitsevaan Pittiin. Näin Medicit pääsivät mukavasti töistä kotiin ilman, että tarvitsi astella kaduilla rahvaan joukossa. Cosimon poika ja oma suosikki-Medicini Fransesco I alkoi kerätä taidetta Uffiziin, erityisesti kahdeksankulmaiseen yksityishuoneeseen, Tribunaan. Vuosien saatossa suvun taideomaisuus kasvoi kasvamistaan, ja nyt toimistot ovatkin maailman mahtavimpiin kuuluva museo, johon sadattuhannet ihmiset ryysivät vuosittain. Mutta mepä vältimme ruuhkat!

Auringonnousun aikaan Piazza della Signorialla.

Aamiainen piazzan reunan kahvilassa.

Aurinko nousee!

Palazzo Vecchion kulmalla on Pluto-koiran vihainen esi-isä.

Etukäteislipuissamme käskettiin mennä jonoon nro 1 hakemaan sisäänpääsyliput. Seistyämme hetken jonossa nro 1 toi joku henkilökunnan tyyppi siihen sanaakaan sanomatta kyltin, jossa käskettiin mennä jonoon nro 3. Odoteltuamme kymmenisen minuuttia, että jonon 3 kassatyöläiset viitsivät aloittaa työnsä, saimme vihdoin liput, joiden kanssa mentiin jonoon nro 2 odottamaan turvatarkastusta. Päästiin kuitenkin melko nopeasti sisään, joten ihan kelpo systeemi ilmeisesti.

Aamuihmisiä kadulla.

Uffizin sisäpiha.

Nähtyä jonosta nro 3.

Otimme Uffizi-vierailun oikein tosissamme. Siispä ostimme etukäteisliput päivän ensimmäiseen aikaikkunaan, joka alkoi vartin yli kahdeksan. Väijyimme edellisiltana aamiaispaikan, joka aukesi jo 7.30 ja tupsahdimme sinne heti tankkaamaan. No kävi ilmi, että eipä siellä museossa nyt marraskuisena keskiviikkona hirveä ryysis ollut, joten ilman etukäteisvaraustakin olisi päässyt sisään. Tärkeintä oli kuitenkin olla paikalla heti kun ovet aukesivat, koska mepä saimme nauttia uskomattomista taideaarteista usein ihan keskenämme! Ensimmäisenä julkkistauluna bongasin Urbinon herttua muotokuvan, ja sen näkeminen tyhjässä huoneessa herätti kyllä sellaista taideriemua, että en ihan hetkeen unohda.

Käytävien katot on vuorattu merkkihenkilöiden muotokuvilla.

Urbinon herttua Federico da Montefeltro (1422–1482)
menetti turnajaisissa palan nenästään sekä oikean silmänsä,
mikä selittää oudon nenämallin ja kuvakulman Piero della Fransescan maalauksessa. Vastapuolelta katsoo hänen vaimonsa.

Muotokuvien toisella puolella oli vielä toiset maalaukset, jotka korostavat kohteidensa hyveellisyyttä.

Katoista löytyy vaikka mitä kummaa - kuten alaosan jalaton mies, joka kulkee keppien varassa.

Lorenzo di Pierfrancesco de’ Medici tilasi muuan Sandro Botticellilta La Primavera -teoksen sänkynsä päätyä koristamaan - kelpaisi meidänkin makkariin!

Botticellin Venuksen syntymä! Eikä ketään muuta huoneessa!

Enkelillä voi ihan hyvin olla papukaijan siivet.

Tribunan katto on koristeltu tuhansilla simpukankuorilla.

Hei kattoon on maalattu myös naapuritalo!

Siinähän se Palazzo Vecchio onkin taas.

Medicit pitivät kovasti antiikin filosofeista ja taiteesta.

Siellä näkyy Duomo - ja Palazzo Vecchio, taas.

Renessanssiaarteiden ihasteluun meni useampi tunti, mutta onneksi museon kahvila aukesi sopivasti niillä main, kun osuimme kohdalle. Cappuccinojen jälkeen päätimme talsia vielä ihan alkuun katsastamaan yhden huoneen, joka jäi näkemättä. Nytpä oli museoon ehtineet myös myöhäisherännäiset, jotka tungeksivat käytävillä ja taulujen edessä massoina. Hetken luulimme, että maanjäristys vavisutti vuosisatoja vanhoja puulattioita, mutta töminän aiheuttajana olikin ihmismeri!

Jacopo Ligozzin Fortuna on yllättävän surrealistinen maalaus ollakseen 1500-luvun lopulta.

Cosimo Medici poseeraa katossa.

Ja Dante, runotaiteen edustajana tietenkin.

Monille Leonardo da Vincin teokset olivat ilmeisesti museon päätähdet, mutta itse nyt en ollut kauhean vaikuttunut kahdesta maalauksesta, joista toinen oli kaiken lisäksi pääosin jonkun muun tekemä. Kiersimme uskollisesti joka ikisen huoneen, ja omiksi suosikeiksini jäivät aivan alussa nähdyt Botticellit.

Palazzo Vecchio on kovin lähellä kahvilan terassilta katsottuna.

Firenze terassin kaiteen läpi nähtynä.

Cappuccinoa ja kakkua!

Caravaggion hurja Medusa.

Pisa - muutakin kuin torni

foo@bar.fi (Nora) — Tue, 22 Nov 2016 00:00:00 +0100

Pisan katedraali. Ja torni. Kuvattuna Battisteriosta.

Jos otsikko ei jo ole Pisan kaupungin matkailumotto, niin se on nyt vapaasti käytettävissä markkinointitarkoituksiin. Minä ja näköjään aika moni muu on oppinut elokuvista, että kun päähenkilön elämää kohtaa satumainen onni ja hän matkustelee ympäri maailmaa, niin postikorttikuvia tulee ottaa ainakin Eiffel-tornista, Vapaudenpatsaasta ja Pisan tornista. Niinpä miljoonat vaeltavat katsomaan Pisan tornia tajuamatta, että se on vain yksi osa ihmeellisen kaunista rakennuskokonaisuutta, Piazza dei Miracolia. Niin mekin!

Matkalla Pisaan: "Oi vuorilla on lunta!
Hetkinen, tuossa lukee Carrara...sehän on MARMORIA!"

Leikattua Carraran marmoria valmiina rahdattavaksi.

Caffe New York Pisan ulkopuolella näytti kovin hiljaiselta,
mutta hetkeä myöhemmin bongattu Hotel California ihan nimensä mukaiselta: You can check-out any time you like, but you can never leave!

Täällä sitä ollaan Pisassa! Parkkipaikalla!

Torni näkyy! On se vino!

Heh heh.

On se vino!

Tärkeintä Pisan tornissa on somettaminen.

On se vino!

Mutta kun tänne asti tultiin ihan tornin vuoksi, niin pitihän sinne päästä sisäänkin. Täysin korkean paikan kammoni unohtaen ostimme iloisesti liput Peten kanssa, äiti ja isi jäivät maihin. Kiipeäminen tornin sisällä tuntui vähän erikoiselta sen mukaan, mihin suuntaan oli kallellaan. Ylhäällä tornin näköalatasanteen kiertäminen oli samoin aika kammottavaa kallellaan olevalla sivulla, mutta melko ok sillä toisella puolella kun ei tarvinnut pelätä tippuvansa alas. Hienot vistat!

Romuluksen ja Remuksen oloiset sudet sekä Fallen Angel -veistos.

Pisan tornia on koristeltu veikeillä eläinhahmoilla.

Rakennusmateriaalina on käytetty marmoria - rohkenen veikata lähialueen tuotantoa.

Korkeakin se on: toiselta puolelta 55,86 m ja toiselta 56,70 m.

En kestä! Ovikin on ihan vino!

Pieni historiikki ennen kapuamista.

Tornia alettiin rakentaa 1173 viereisen katedraalin kellotorniksi. Pian kävi ilmi, että maaperä on ihan pehmeää ja toinen puoli rakennuksesta vajoaa. Italialaisella sisulla rakennustöitä ei haluttu hyljätä moisen pikkuseikan vuoksi, vaan rakentamista jatkettiin 1272 (välissä keskityttiin sotimiseen) niin, että ylimmät kerrokset oikaisivat kokonaisuutta. Lopuksi kellot asetettiin paikoilleen 1372 tasapainottamaan tornia vielä lisää. Tornin hienon arkkitehtuurin suunnittelija ei ole tiedossa, sillä epäonninen raukka oli niin häpeissään kallistumisesta, että halusi jäädä nimettömäksi.

No sisältä torni ei ole järin hieno.

Mutta näkymät ylhäältä ovat hulppeat.

Tässä nyt ne kellot, joiden vuoksi koko torni on olemassa.

Edessä katedraali, jonka kellotorni Pisan torni on, ja taaempana Battisterion kupoli.

Aivan rentoutuneesti tässä ihailen maisemia.

Mutta ovathan nämäkin naamat kauhuissaan odottaneet jo vuosisatoja, että koska tämä pytinki oikein kaatuu.

Pisan kaupunki jalkapallokenttineen.

1990-luvulla torni suljettiin yleisöltä ja sen kallistuskulmaa pienennettiin parilla asteella. 2008 insinöörit totesivat, että sen kallistuminen on saatu pysäytettyä – ensimmäistä kertaa rakennuksen historian aikana – ja sen luvataan seisovan vakaasti ainakin 200 vuotta.

Battisterio.

Kling klong!

Sinne se enkeli mätkähti.

296 porrasta taas alas. Ylöspäin tultaessa selvittiin yhden pysähdyksen taktiikalla.

Lipputoimisto ja hyvin trimmattu nurmikko.

On se vino!

Katedraali on tietysti Piazza dei Miracolin, ihmeiden aukion, keskus. Mitäpä siitä voisi sanoa? Se on aika iso. Sisällä on pääkalloja ja muita ihmisen luita sekä paljon kirkollista krumeluuria. Jännittävänä yksityiskohtana mainittakoon, että yhdellä seinällä on pieni malja, johon osuu valo aina maaliskuun 25. päivä keskipäivällä – se oli aikanaan pisalaisten uusi vuosi, joka laskettiin yhdeksän kuukautta taaksepäin Jeesuksen syntymästä.

Katedraalin pitkällä sivulla. Oikealla hautoja.

Emme käyneet katsomassa hautamonumetteja.

Katedraalikin on muuten ihan vino, mutta ketään ei näytä kiinnostavan?! Nih.

Katedraalin kultainen katto.

Katedraalissa voi sytyttää modernin ledkynttilän rukouksen tueksi. Laita rahaa ja valo syttyy! Kylläpä on tunnelmallista.

Lasin takana lepää vuonna 1160 kuollut San Renieri (Rainerius), joka on matkalaisten suojeluspyhimys. Hauskat tossut hänellä.

Keskiaikaista naiskauneutta.

Muuri piti ikävyydet loitolla.

Ostimme pikapäätöksellä liput myös Battisterioon, josta meillä ei ollut mitään etukäteistietoa. Kävi ilmi, että Italiassa on ihan tavallista, että tuomiokirkon yhteyteen rakennettiin erillinen battisterio (babtistry), jossa aikuiset kastettiin kristinuskoon. Ja se oli hulppean kupolirakennuksen ainoa käyttötarkoitus. Ihan totta. Koko pytinki vain kylpyammetta varten. Vaikka vieressä on kirkko.

Takana Italian suurin battisterio, edessä hassuja ihmisä.

Siinä se on. Amme.

Kupoli.

Lattiaornamentiikkaa.

Pylväshaaveilija.

Lasimaalaus kovin ylhäällä.

Ihan lituskainen leijona sisäänkäynnin pylväässä.

Upeaa viemäriarkkitehtuuria.

Salamyhkäisiä Temppeliritareiden riipustuksia Battisterion seinässä?

Sitten olikin aika käydä lounaalla ja ihailla Pisan muuta kaupunkia. No, eipä siinä muussa kaupungissa ole paljon nähtävää, mutta ihan maistuvat raviolit söin siinä turistikuppilassa. Afrikkalaisia rihkamakauppiaita pyöri siinä kadulla. Tunsin etuoikeutetuuden piston pastassani.

Äänestän numeroa 4!

Kadulla. Tässä voi kesäisin olla aikamoinen ruuhka.

Pysäköinti maksaa ulkomaankielisille aina 2 euroa per haurs.

Lounaan jälkeen lähdimme ajamaan Firenzeen, jonne ehdimme passelisti hieman ennen auringonlaskua – oli näes tärkeää ehtiä Ponte Vecchiolle ihailemaan sen värjäytymistä. Ajoimme auton rempseästi vanhaan kaupunkiin, jossa meitä odotti etukäteen varattu paikka pysäköintilaitoksessa. Parkkifirma hoitaa myös keskusta-ajelijoiden mahdolliset sakot (siellähän eivät saisi ajella kuin asukkaat ja muut lupalapulliset). Sieltä kävelimme muutaman korttelin majapaikkaamme, charmanttiin residenziaan keskellä Firenzen vanhaa kaupunkia!

Ihana ja historiallinen majapaikkamme, Residenzia della Signoria.

Piazza della Signoria. Siinä se nyt, Palazzo Vecchio kellotorneineen ja Loggia dei Lanzin patsasgalleria.

Neptunuksen suihkulähde valmistui 1565 suosikki-Medicini Fransescon ja Itävallan Joannan häiden kunniaksi.

Ponte Vecchio auringolaskussa!

Suloiset Ponte Vecchion (vanhan sillan) talot.

Ponte Vecchiolla on nykyään vain korumyymälöitä. Katsoimme joka ikisen ikkunan läpi (ja niitä oli monta!), mutta ei löytynyt ostettavaa.

Näkymä Ponte Vecchiolta toiselle sillalle.

Joku asuu sillalla!

Kävelimme viattomasti pitkin kujia, kun yhtäkkiä talojen välistä aukesi maaginen näky.

Viattomasti kujalla.

Mikä siellä loistaa?

Miten valtava ja valkoinen!

Firenzen Duomo - tätä en osannut odottaa!

Ylimaallisen kaunis tuomiokirkko. Taustalla soiva sellomusiikki korosti ihmeellistä vaikutelmaa.

Aperivoillakin ehdimme käydä, ja pizzalla tietysti!

Oluset ja bruschetat nuorisokuppilassa. Huomaa kivat älppärivalot!

Aamupäivä Genovassa, ilta La Speziassa

foo@bar.fi (Nora) — Mon, 21 Nov 2016 00:00:00 +0100

Boccadessassa tuulee.

Vanhan kaupungin kujilla.

Vanhaa kaupunkia.

Välimeren autoreissumme ensimmäinen etappi oli Genova, joka onkin vain parin tunnin ajomatkan päässä Nizzasta. Kaupungin kuuluisin asukki on Kolumbus (Cristofolo Colombo), joka syntyi Genovassa 1451. Muun muassa kaupungin lentokenttä on nimetty maailmanmatkaajan kunniaksi. Yleiskuva Genovasta jäi vähän ankeaksi, mutta osaltaan voimme syyttää säätä, joka oli koko ajan huono ja äityi myrskyisäksi sateeksi tehdessämme lähtöä.

Satamassa.

Turkkilainen unelmapiraattilaiva? Disney-henkinen viritelmä on kai vetonaula lapsiperheille.

Kultaa ja krömellystä.

Hassuja ukkoja.

Poseidon tähystää, apupoika soittelee.

Osaltaan kaupungin tunnelmasta voi kuitenkin syyttää muita tekijöitä. Rantakatu voisi olla ihana kuten Nizzassa, mutta talojen eteen onkin vedetty kehätie maisemia tukkimaan. Vanha kaupunki voisi olla hyvinkin viehättävä, mutta ainakin näin turistisesongin ulkopuolella näimme kaupungin aidosti sellaisena kuin se on tänä herran vuonna 2016: vanhojen talojen rapistuvat seinät täynnä graffiteja, aukioilla afrikkalaisia venepakolaisia kaupittelemassa selfietikkuja, kapeilla kujilla prostituoituja ilmeisesti maailman joka kolkasta sekä kadunkulmissa epämääräisiä norkoilevia miehiä, jotka ovat joko edellisten työnantajia tai sitten kaupittelemassa huumeita.

Carabinieri on onneksi lähellä.

Kirjoituskonekauppa!

Vespa kujalla.

Paljon afrikkalaisia Genovassa.

Sesonki on ohi.

Täydellisen rakkauden aukion puitteet eivät ehkä ole kovin hienot...

...mutta mitäpä siitä, sillä täydellinen rakkaushan on kaikki!

Kujilla hetken harhailtuamme löysimme kivan pikku aukion, jolla oli varsin kelvollisen näköinen leipomo-ravintola. Etukäteen olin jo pättänyt, että täytyyhän Genovassa saada pesto genoveseä, ja toive toteutui! Oli kyllä paljon parempaa pestoa kuin kaupan purkkikama, vaikka en suuri peston ystävä olekaan. Myös äidin ja isin kurpitsarisotto ja tomaattipasta olivat kuulemma hyviä. Jälkkäriksi ihana tarjoilijaherra (joka ei juuri englantia puhunut, mutta hienosti pärjäsimme kouluitalian ja viittomien avulla) suositteli paikan erikoisuutta, torte zenaa, ja kolme valtavaa annosta kakkua katosikin lautasilta aika äkkiä.

Fratelli Klainguti Piazza di Soziglialla.

Oon mä syöny pesto genoveseä Genovassa.

"Otanko kuvan?"
"No tottahan toki, grazie herra tarjoilija!"

Jälkkäriksi talon erikoisuus, marsipaanilla kuorrutettu ja jollain herkkuliköörillä kostutettu mehevä torta zena.

Alakerran leipomo.

Kauppoja, jouluvaloja, ihmisiä.

Viehkot ikkunaluukut.

Piipahdimme myös San Lorenzon katedraalissa, joka tuli vahingossa vastaan ja onkin näköjään kaupungin jännimpiä kirkkoja ja suorastaan Genovan arkkipiispan kotikirkko. Pitkään luulivat, että heillä on siellä vallan Graalin malja, mutta olikin vain tosi hieno islamilainen lasimalja se. Katedraalin rakentaminen alkoi 1100-luvulla, ja osia lisäiltiin tulevina vuosisatoina ahkerasti, joten lopputulos on sisäpuolelta hieman eriskummallinen sekamelska. Toisessa maailmansodassa kirkkoon lässähti englantilaisten pommi, mutta jumalan armosta se ei räjähtänytkään. Siksi pommi on nyt kivasti esillä kirkon eteisessä, kiitollisuutta ja kunnioitusta osoittamassa.

San Lorenzon katedraali.

Kirkontorni.

Mahtavat koristelut oviaukoissa!

Ja jotain suojeluseläimiäkin seinällä!

Goottilainen katto sekä Jeesus.

Katedraalin sisäpuolen sekatyyliä.

Paavi ja jonkun pää(kallo).

On siinä holvikaarta, merkannee samalla katedraalin vanhaa goottilaista osaa, sivulaivat lienevät uudemmat.

Taas jonkun pää(kallo).

Komia ovi ja joulukoristelut.

Lopettakaa kidutus. Poliisi on murhaaja. Laittomilla maahanmuuttajilla lienee tukalat olot täällä, ja heitä selvästi on paljon.

Arkkitehtonisten tyylien yhteentörmäys satamakadulla.

...osa 2.

Jonkun idea oli rakentaa kehätie rantakadun päälle. Aika tehokkaasti pilattu kaupungin ilme tällä yksinkertaisella keinolla!

Vanhassa kaupungissa kiertelyn jälkeen hyppäsimme autoon ja lähdimme etsimään Boccadessaa, joka Tripadvisorin mukaan on Genovan helmiä. Onneksi näimme vaivan ja kävimme katsomassa kaupunginosaa, vaikka se varmasti pääseekin täyteen loistoonsa kesäisin. Ilman tätä sokerikuorrutettua karkkihöperryskylää olisi Genovasta jäänyt mielikuva pelkkänä rapistuvana vanhana kaupunkina.

Boccadessan kaupunginosa ja myrskyävä meri.

Söpö kuin karkki, vaikka tuuleekin pirusti!

Veneet odottavat parempia merisäitä.

Jäätelöä ynnä muuta kivaa.

Boccadessan tuulen haistelun jälkeen suuntasimme moottoritielle (pientä kiertotietä) ja ajelimme ohi monen suloisen rantakylän, kolhon kasvihuoneen ja suuren kerrostalorykelmän. En ollut aiemmin tajunnut, että suurin osa italialaisista asuu tosiaan tylsästi kerrostaloissa eikä söpöissä maalaistaloissa toskanalaisten oliivilehtojen ympäröimänä.

Kylä laaksossa.

Vetinen sää.

Pimeän jo laskeuduttua (sillä pimeä tulee marraskuussa jo viiden aikaan) saavuimme La Speziaan. Pikku hotellimme oli oikein söötti, ja illallisvinkit saatuamme lähdimme kävelemään neuvottuun suuntaan kivaa ostokatua pitkin. Kävelimme rantaan saakka, koska respan mukaan "sieltä on kauniit näkymät". Varmasti näin, silloin kun nyt ylipäänsä jotain näkee. Hämmästykseksemme Italiassa katuvalot eivät ole kovassa huudossa, vaan kävely ilta-aikaan on kummaa tihraamista, ettei kompastu johonkin kuoppaan.

La Spezia.

Rantakadun puistossa.

Kävimme tietysti italialaisittain aperivolla, ja saimme drinkkiemme kylkeen mahtavan annoksen pieniä leipäsiä, sipsejä ja riisikipot. Illallispaikan suhteen päädyimme noudattamaan respan suositusta, joka rikkoi välittömästi jälleen kertaamani säännön siitä, että parhaat ravintolat ovat niitä vähän kämäsen näköisiä perheyrityksiä. Hah! Astuimme sisään kalvakkaasti mutta hyvin kirkkaasti valaistuun ravintolaan, jonka kiikkerä sisustus ja meidät vastaanottanut äiti ja poika vastasivat vielä hienosti laatulupausta. Vieno haisu ja meitä lukuunottamatta täysin tyhjä sali hieman verottivat tunnelmaa. Ruuat tulivat pöytiin eri aikoihin, ja Peten ja isin saamat annokset olivat kuulemma hyviä (ja kuumia). Me äidin kanssa nautimme haaleita lisukkeitamme odotellessamme lohta, joka saapui paikalle joksikin valkoiseksi (ja aika ruotoiseksi) kalaksi muuttuneena. Olipa elämys se. Mutta greippi- ja appelsiinipaloista syntyy kyllä mainio salsa kalan päälle, se on myönnettävä.

Aperivo! Cocktailit herkkuineen.

Kaksi hahmoa La Spezian yössä.

Välimeren aurinko, ohoi!

foo@bar.fi (Nora) — Sun, 20 Nov 2016 00:00:00 +0100

Marc Chagallin museon kahvilassa.

Kadulla bongattua.

Pidimme pienen syysloman Välimerellä. Jotenkin ajattelin, että tankkaan aurinkoa viikossa lopputalven varalle, mutta kävi ilmi, että marraskuussa Rivierallakin on syksy.

Ole Nizza.

Banaani!

Joissakin puissa näkyy ruska, mutta samaan aikaan useimmat palmut (no jotkut olivat kaljuja?) ja puut viheriöivät kuten aina. Kukkiakin näkyy. Sitruspuut kypsyttelevät keltaisia hedelmiään.

Kadunkulmassa.

Sama risteys kuin edellisessä kuvassa, toinen suunta.

Ensimmäinen päivä Nizzassa kului lähinnä Marc Chagallin museota ihmetellessä. Kävelimme kukkulalle, jossa museo sijaitsee ihanan rauhallisella paremman väen alueella. Maailman ainoa elävälle taiteilijalle aikanaan omistettu taidemuseo oli siitä erikoinen, että maestro itse osallistui sen suunnitteluun. Taulut on sijoitettu huolellisesti mukailemaan upean museorakennuksen arkkitehtuuria.

Musee National Marc Chagall.

Reikäinen oliivipuu museon pihalla.

...ja tuoksuvia sypressejä.

Chagall koristeli jopa flyygelin kannen!

Sisäpihan altaassa oli pari kalaakin.

"Punaisen huoneen" taulut tuntuivat hehkuvan.

Kutakuinkin sykähdyttävin lasimaalaus, jonka olemme kuunaan nähneet.

Ulkoseinän mosaiikkityö esittelee kaksitoista tähtimerkkiä.

Museovierailun jälkeen kävelimme takaisin keskustaan, otimme pienet oluet katukahvilassa (ja katselimme, kun konekiväärein varustellut vartijat tallailivat ostoskatua eestaas) ja menimme sitten tekemään nizzansalaattia, tietysti.

Ympyränmuotoinen katu.

Pensas tekee vielä marjoja. Mikäköhän se on?

Salainen buddhalaispaikka keskellä hienostoaluetta.

Alas kukkulalta...

...kehätien ali...

...ja junaradankin ali...

...keskustaan, jossa oli jo jouluvalot (ainakin tällä yhdellä kadulla)!

End of the road

foo@bar.fi (Nora) — Tue, 19 Jul 2016 16:36:00 +0200

Päätepisteessä.

Tie numero 1 loppuu tähän. Tai alkaa tästä, kuinka sen nyt ottaa.

Viimeinen matkapäivä. Oli kuumaa, kuten joka päivä tähän asti. Kuumuudesta huolimatta jaksoimme reippailla korttelin päähän Hemingwayn talolle ja siitä vielä pari korttelia 1-tien päätepisteeseen. Tällaisesta sitä ymmärtää pääseensä perille, kun ei enää edemmäs pääse.

Jahas, kukko ja kana jälleen asialla.

Tätä autoa ei vissiin ole putsattu vähän aikaan.

Intiaani pihatonttuna. Sellaista.

Soma Key West.

Hotellin pihalla raahusteli iguaani.

Kartasta katsomalla tosiaan selvisi, että ei se edellisenä päivänä nähty surkea tolppa ollut mikään eteläisin piste. Eteläisin piste on merkattu tämmöisellä jättisuurella verkonkoholla tai millälie. Mielenkiinto tähän merkittävään merkkiin alkoi olla aika vähäinen, kun selvisi että todellisuudessa Yhdysvaltain eteläisin piste on siitä vielä joitakin metrejä oikealle, mutta siinäpä sattuu olemaan armeijan tukikohta (peljätkää, kuubalaiset), joten sinne ei pääse tiirailemaan. Paikan viehätystä vähensi myös nähdessämme noin kahdeksankymmenen ihmisen jonottavan siinä jo mainitussa 40 asteen helteessä vain saadakseen kuvan itsestään tötterön edessä. No mepä otimme auton ikkunasta kuvan, jossa joku vieras mies seisoo tötterön edessä. Hah.

Tässähän se eteläisin piste sitten on! Melkein.

Hemingwayn talo sitten. Mitäpä siitä sanoisi. Se oli ihana. Se oli täydellinen. Ja niitä kuusivarpaisia kissoja oli KAIKKIALLA. En ihmettele, että Hemingwaylla oli täällä niin mukavat oltavat, että hän kirjoitti suurimman osan merkittävistä teoksistaan täällä.

Tehokkaan sotalaivan keksinyt ja keltakuume-epidemiassa lapsensa ja vaimonsa menettänyt kapteeni Asa Tift rakensi talon perheelleen vuonna 1851.

Hemingway osti vuosikymmeniä tyhjillään olleen talon 30-luvulla. Muistona alkuperäisestä asukkaasta olivat lukuisat kissat, joista monet ovat vielä nykyäänkin kuusivarpaisia.

Kaikkea liikkuvaa jahdannut Hemingway tykkäsi Key Westissä etenkin kalastaa.

Ryntäsin tämän päiväpeiton innoittamana ostamaan meillekin valkoisen, kohokuvioidun päiväpeiton. Ei toiminut, piti palauttaa.

Makuuhuoneen kylppäri.

"If you are lucky enough to have lived in Paris as a young man, then wherever you go for the rest of your life it stays with you, for Paris is a moveable feast" sanoi nuorena miehenä Pariisissa asunut Ernest.

Näin ihania kylppärin laattoja en luullut voivan olevan kellään, edes kuuluisalla kirjailijalla.

Ei huonot näkymät.

Taloa kiertää parveke joka sivulta.

Naapurin majakka näkyy parvekkeelle.

Hemingwayn työhuone, jossa tällä hetkellä kirjoitteli joku stipendin saanut nainen (en kehdannut häiritä hänen taiteellista luomistaan ottamalla kuvia...)

Myös pihan laatoitus on kunnossa. Esteettisesti puhuen.

Jo Ernest tykkäsi nimetä kissojaan kuuluisien ystäviensä mukaan, joten hautausmaalla lepää nyt useita tunnettuja nimiä.

Pauline-vaimo halusi päräyttävän hienon uima-altaan (ja se olikin Key Westin ensimmäinen), ja Hemingway nurisi käyttäneensä altaaseen viimeisen penninsäkin.

Oikeasti Hemigway sementoi viimeisen penninsä tähän.

Jos ei pääse enää edemmäs, on käännyttävä takaisin. Matkalla pysähdyimme jälleen Starbucksissa (tällä kertaa olin Sam, menomatkalla Jessica - eri Starbakin tosin!), koska heillä on wifi. Ja ajan tappamiseksi pysähdyimme myös johonkin outletiin shoppailemaan päheitä lenkkareita.

2 E VOLV - hahhaa! Ja Darwin-kala!

Ja taas ajetaan samaa tietä takaisin Miamiin.

Hengailua outletissa (Niken lenkkareita, jee!).

Kokonaisajoa tuli 3 772 mailia eli 6 070 kilometriä.

Unelmaloma Key Westissä

foo@bar.fi (Nora) — Mon, 11 Jul 2016 00:00:00 +0200

Uima-allas, jossa haluaisin asua.

Key Westin erikoisuus: kukot ja kanat vaeltavat vapaana pitkin kylää.

Matkan viimeinen etappi ja mikä yllätys jälleen paikasta, josta eivät odotukset olleet kovin kummoiset! Intoilin siitä lähinnä Hemingwayn talon takia (mikä sekin ylitti odotukset), mutta enää en ihmettele Key Westin viehätystä lomakohteena. Sinne pitää toki ajaa Miamista viitisen tuntia (taukoineen) lähinnä yksikaistaista tietä, mutta normaalit ihmiset varmaan viipyvätkin perillä pidempään kuin yhden yön. Kyllä siellä olisi kieltämättä pari päivää viettänyt oikein leppoisasti!

Ollaan ajettu aika matka aina route 66:n alusta ykköstien päähän saakka.

Ykköstien varrella: monta Keytä, merta ja saaria.

Seven mile bridge. Oikealla käytössä oleva silta ja vasemmalla hylätty seitsemän mailin silta.

Seven mile bridge jylhänä paikoillaan.

Syy, miksi se ei käytössä.

Ankaraa fotailua sillalla.

Pitkä suora tie.

Hassun nimisiä saaria täällä.

Lintuja lepotauolla.

Rapupyydyksiä!

Key West vain sattuu olemaan aivan naurettavan kallis paikka. Yöpymisen hinta siellä oli koko reissun kallein, mistä syystä otimmekin vain yhden yön. Odotimme jotain hirveää läävää, koska valitsemamme hotelli oli kuitenkin halvimmasta päästä kaupungin hintatasoon nähden. Mutta! Hotelli oli täydellinen. Olisin voinut jäädä sinne asumaan, varsinkin maailman kauneimman uima-allasalueen vuoksi.

Hotellimme Orchid Key Inn.

...osuvasti nimetty!

Täälläkin kana!

Ihana huone heti altaan vieressä.

Uima-altaassa lillimisen lisäksi Key Westissä ei sinänsä ole mitään kummempaa tekemistä (paitsi tietenkin se Hemingway). Kaupunki on Yhdysvaltain eteläisin paikka, josta voi huhun mukaan hyvällä säällä nähdä 170 kilometrin päähän Kuubaan.

Duval Street.

Pieneen kaupunkiin mahtuu monta hilpeää kulkuvälinettä.

Kookoksia!

Taidetta a'la rantakivet ja kuolleet kukat.

Duval Streetin päässä kaikki oli "southernmost" sitä ja tätä...

...ja siksi erehdyimme luulemaan tätä tolppaa Amerikan eteläisimmäksi pisteeksi. Hah, totuus selvisi seuraavana päivänä!
(to be continued)

Kadulla voi käppäillä (minkä 40 asteen lämpötiloilta pystyy) ihmettelemässä joka paikassa tallustelevia kanoja ja kukkoja sekä piipahtaa välillä nauttimaan matkamuistomyymälän ilmastoinnista. Baarejakin on!

"Rum is the answer...but I forgot the question!" Ei se mitään amigo, sitä sattuu.

Sateenkaariristeyksessä.

Taas on kyllä Walgreens löytänyt ihan ässät toimitilat.

On siinä matkamuistoa kerrakseen.

Illan hämärtyessä...

Kuvaa ei l�ytynyt!

Päivän ajo: 256 km ja 3 h 41 min